Kirjoitukset in category: Blogi

Kirjoitan paljon äidin ja vanhempien jaksamisesta. Kirjoitan jaksamisesta arjessa, töissä ja parisuhteessa, ruuhkavuosien runtelemana. Kirjoitan aiheesta, koska se on myös minulle itselleni hyvin tuttu.

Havahduin tässä yksi päivä miettimään, että kuinka usein me muistammekaan kiittää puolisoamme arjessa jaksamisesta. Olisinkohan edes itse selvinnyt kaikista ruuhkavuosieni mutkista, jos puolisoni ei olisi seissyt vierelläni?

Kiittää, että toinen nappaa kopin, kun toista väsyttää. Kiittää siitä, että yksin ei tarvitse jaksaa. Kiittää siitä, että toinen on vain olemassa ja seisoo vierellä.

Joku voi ajatella, että tämä on itsestäänselvyys eikä puolisoa tarvitsen sen enemmän kiitellä perusasioista.

Minä olen kuitenkin eri mieltä. Ajattelen, että tämä lause kertoo paljon ja kantaa pitkälle. Se antaa itselle välillä luvan nuupahtaa, kun voi luottaa, että toinen nappaa kiinni. Se antaa myös tälle toiselle luvan tehdä saman. Se rakentaa luottamusta ja vahvistaa sitä, että yhdessä jaksetaan läpi harmaiden päivienkin.

Muistammeko siis tarpeeksi usein kiittää kumppaniamme? Ihan vain siitä, että hän seisoo vierellämme. Tämä on mielestäni pieni, mutta niin suuri lause: ”Kiitos, kun seisot vierelläni.”

Kirjoittaja:

HANNA LEHTONEN

Puhelin soi kesken työpäivän, teen kotona töitä ja mieheni soittaa minulle. Vastattuani puhelimeen mieheni sanoo ensimmäisenä: ”Sulla on taas huono päivä.” Niin on. Olen kipeä, vatsani kramppaa ja välillä ajatus pysähtyy kesken työn. Nukuin, kun mieheni lähti aamulla töihin, onneksi sain edes muutaman tunnin unta viime yönä. Emme siis ole nähneet aamulla emmekä jutelleet tai viestitelleet mieheni kanssa. Kahdeksantoista yhteistä vuotta on vaikuttanut meihin niin, että mieheni tunnistaa äänestäni olenko kipeä vai en.

Yhteiset vuotemme kroonisen sairauteni kanssa ovat opettaneet meille monta muutakin asiaa. Olemme loistava tiimi, jossa toinen ajattelee järjellä ja toinen sydämellä eli kuuntelee tunteidensa ääntä. Minun tunteeni sanoo minulle joskus, että nyt en enää jaksa, haluan luovuttaa. Tällainen vaihe oli esimerkiksi silloin kuin olimme lapsettomuushoidoissa, jotka pahensivat endometrioosiani. Mieheni järki sanoi silloin, että meidän pitää kestää, pitää katsoa nämä kortit loppuun. Sitten ei tarvitse jossitella. Näin teimme. Emme saaneet lasta, mutta ei tarvitse myöskään jossitella. Toki järki ja tunteet vuorottelevat meillä molemmilla, mutta näen sen suurimpana voimavarana suhteessamme. Sairastavana osapuolena myönnän, että kyllä minä enemmän tunteella menen kuin mieheni.

Tänä keväänä oma tilanteeni on akuutisti pahentunut. En halunnut hakea hoitoa vaan olisin halunnut luovuttaa, mieheni patisteli minua eteenpäin ja olen päässyt mukaan tutkimukseen, jossa hoidetaan endometrioosia aivan uudella tavalla. Se ei välttämättä ole minulle oikea hoitokeino, mutta osaan jo itse ajatella, että sitten ei ainakaan tarvitse jossitella. Sain tänä keväänä myös diagnoosin toisesta kroonisesta sairaudesta ja tunsin itseni totaalisen luuseriksi. Päässäni pyöri lähinnä se, että en ole saanut mitään aikaan, en jaksa mitään eikä minusta koskaan tule mitään ja ehkäpä elämänikin on pian lopussa. Silloin mieheni tuli viereeni ja muistutti minua kaikesta siitä mitä olen elämässäni saanut aikaan.

Säännöt rakkaudelle

Meille on ajan saatossa muokkautunut selkeät säännöt siihen miten missäkin tilanteissa toimitaan. Kun olen vihainen kivuilleni ja keholleni, menen makuuhuoneeseen ja olen siellä yksin. En pura omaa turhautumistani mieheeni. Myös mieheni tietää, että jos haluan olla yksin enkä halua puhua, niin silloin hän ei häiritse minua. Mieheni ei myöskään koskaan painosta minua puhumaan. Sanon, että olen ahdistunut jostain sairauteeni tai tuleviin operaatioihin liittyvistä asioista ja olen sen vuoksi vetäytyvä. Saan ajatella ensin itse rauhassa asioita ja sitten puhua niistä miehelleni, kun sen aika on. Jos nukun huonosti ja levottomasti kipujen takia, nukun sohvalla. Se ei tarkoita, että en rakastaisi miestäni. Jos olemme matkalla ja minä olen kipeä minun ei tarvitse kantaa siitä syyllisyyttä. Sinä päivänä teemme asioita minun vointini mukaan tai minä jään majapaikkaamme ja mieheni lähtee jonnekin. Näiden kahdeksantoista yhteisen vuoden aikana meille on syntynyt lukemattomia tapoja selvitä sairaudestani.

Jos suhde on uusi, kannattaa käydä läpi tällaisia kovin arkiseltakin kuulostavia asioita. Joku haluaa kipeänä syliin ja puhua, toinen haluaa rauhaa ja yksinäisyyttä. Joku haluaa, että toinen tuo lääkkeet, toinen haluaa hoitaa itse itseään. Joku haluaa, että toinen on koko ajan läsnä, toinen taas nauttii yksinäisyydestä tai omista harrastuksistaan.

Tärkein oppini koko sairauteni ajalta on kuitenkin se, että sairaus ei ole ihmistä tai parisuhdetta identifioiva tekijä, sairaus ei ole myöskään tragedia. Sairaus on olosuhde, jonka kanssa pitää oppia elämään. Sairaus on vähän kuin sää, joskus on huonoja päiviä ja myrskyää, silloin eletään sen mukaan. Kun aurinko taas paistaa kirkkaalta taivaalta on aika nauttia siitä. Haluan kiittää miestäni ja hänen järkeään, ilman sitä en varmaan koskaan olisi tajunnut tätä tärkeää asiaa!

Kirjoittaja

Ani Sallinen
Vuosia endometrioosia sairastanut ja Korento Ry:n vertaisena toimiva

Keskustelimme mieheni kanssa tässä taannoin perheemme vauva- ja taaperoajasta, jossa parisuhteemme oli monen muun ruuhkavuosivanhempien kanssa todellisessa tulikokeessa. Yhteistä aikaa ei ollut juuri ollenkaan ja oma väsymyksen tila hipoi jaksamiseni äärirajoja. Tukiverkkoja ei ollut eikä apua pyydetty. Tuo aika oli todella rankkaa, mutta jälkikäteen totesimme kuitenkin, että hei, siitäkin selvittiin.

Tänään se tuntuu uskomattomalta, koska epätoivo, väsymys ja riittämättömyyden tunteet olivat tuolloin niin käsin kosketeltava tunne.

Jäimme pohtimaan, että miten siitä ajasta selvittiinkin. Vastaus ei ollut yksiselitteinen, mutta suurimmaksi tekijäksi osoittautui yhteinen päätöksemme siitä, että tästä vaikeasta ajasta selvitään, yhdessä. Muistan noiden aikojen muutaman keskustelun, jossa kyyneleet valuen vannoimme toisillemme, että me selviämme. Ja niinhän me selvisimmekin. Vuosien päästä tosin, mutta selvisimme kuitenkin.
Uupuneena ja univelan väsyttämänä ihminen ei mielestäni ajattele tai ole muutenkaan oma itsensä. Keho käy niin kovilla väsymyksen vuoksi, että ainakaan minun pää ja ajatukset eivät toimineet normaalilla tavalla.

Tänään ajattelenkin, että suurin syy parisuhteemme selviämiseen ruuhkavuosien runteluun oli tuo yhteinen päätöksemme selviämisestä. Yhteinen päätös, jossa vannottiin, että meitä ei kaada väsymys, imuroimattomat lattiat tai läheisyyden puute. Yhteinen päätös, jossa luvattiin, että tällä mennään ja tästäkin selvitään. Yhteinen päätös, jossa toista tuetaan ja jaksetaan yhdessä. Yhteinen päätös, jossa toista ei jätetä ja pieniin asioihin ei takerruta.

Tuo pieni, mutta niin suuri lupaus kantaa vielä tänäkin päivänä. Elämässä tulee aina eteen ylä- ja alamäkiä, mutta joskus päätös pelkästä selviämisestä auttaa jaksamaan.

Kirjoittaja:

HANNA LEHTONEN

Kovasti kipeänä haluaisin olla yksin, enkä kestä kosketusta – en edes hellää. Vaatteiden saumat painavat ja sattuvat, toisen kosketuksesta puhumattakaan. Vaikka toinen vain silittäisi ihoa, kosketus tuntuu milloin polttavalta, milloin se vain yksinkertaisesti sattuu. Iho tuntuu kipeältä. Kuin olisi korkeassa kuumeessa.

Minut kipu tekee ärtyneeksi ja sisäänpäin suuntautuneeksi. En jaksa, enkä pysty keskittymään kunnolla mihinkään. Saatan huomata tiuskivani pienistäkin asioista ja kiihtyvän nollasta sataan alta aikayksikön. Esimerkiksi jos muki on (minusta) väärinpäin astiakaapissa, tai jos joku kotityö on tekemättä, tai tehty toisin kuin itse tekisin.

Tuntuu pahalta torjua puoliso kerta toisensa jälkeen. Älä koske. Älä silitä. Ei voida halata. Ei seksiä tänä iltana. Syyllisyys painaa mieltä. Kipuun suhtautuminen ei välttämättä ole helppoa kumppanillekaan. Pelottaa aiheuttaako lisää kipuja, jos koskettaa tai halaa.

Kipujen ollessa kovat, voi toisen kainalossa olo olla se mihin kykenee. Läheisyyden ei aina tarvitse johtaa seksiin. Läheisyyttä voi lisätä arkeen, vaikka hellästi hieromalla kumppania, puolin ja toisin. Hieromisessa voi käyttää öljyä, että kosketus liikkuu iholla paremmin eikä aiheuta kitkaa ja kipua. Avoimuus ja kyseleminen tuntemuksista auttaa todella paljon. Voi ohjeistaa kumppania hieromaan kipeistä kohdista. Yhdessä tehdyt asiat antavat voimia jaksamaan, oli se sitten hyvän ruoan kokkausta tai saunasta yhdessä nauttimista. Kuinka ihana onkaan käpertyä toisen kainaloon saunan raikkaana ja katsoa hyvä elokuva.

Toki seksi on vain yksi osa parisuhdetta. Toisinaan oma väsymys ja kivut rajoittavat sitä. Sairaudesta ja sen vaikeusasteesta riippuen jokaisen seksuaalisuus ja halukkuus ovat hyvin henkilökohtaisia asioita, joista voi olla vaikea keskustella jopa oman kumppanin kanssa.

Toisilla reumasairaudet eivät vaikuta seksuaaliseen halukkuuteen mitenkään. Seksi on yksi parhaista rentoutumiskeinoista ja se auttaa hetkeksi unohtamaan oman sairauden ja sen tuomat epämukavuudet.

Valtaosa reumataudeista ei vaikuta sukupuolielämään mitenkään. Mitä vaikeampi tauti ja siitä johtuvat oireet ovat, sitä enemmän sillä on vaikutusta sukupuolielämään. Reumaattisiin niveltulehduksiin liittyvät yleisoireet kuten väsymys, kivuliaisuus ja lääkkeet saattavat alentaa seksuaalista halukkuutta.

Eräs ilta nukkumaan käydessä mieheni sanoi minulle: ”Ootko huomannut, että et oo ollu nyt niin kiukkuinen, vaan enemmän oma itsesi?” Ja olenhan minä huomannut! Jäin miettimään, mikä tämän muutoksen takana on. Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen mielessäni. Lämmin ja pitkä kesä, vähän kipuja ja paljon liikuntaa. Henkinen ja fyysinen hyvinvointini ovat parantuneet. Olen vahvistunut sekä henkisesti että fyysisesti. Fyysisesti parempi vointi auttaa jaksamaan myös henkisesti. Arjen vastoinkäymiset eivät tunnukaan enää niin suurilta, kun oma paletti on kasassa.

–Noora

Aamu.

Kyyneleet kirpoavat silmiini, pyyhit ne pois.

En saa itse sukkia jalkaani, nyökkäät ja autat ne minulle.

Nouset ylös lattialta ja halaat minua, työnnän sinut pois. Sattuu. Itkettää.

Yrität muistuttaa itsellesi, että tämä on vain huono päivä – ei huono elämä.

Pieni ote reumasairaan nuoren aamusta. Reumasairauksiin voi sairastua missä iässä tahansa. Itse sain diagnoosin ollessani 19-vuotias. Samaan aikaan nykyinen parisuhteeni oli ottamassa ensimmäisiä askeliaan. Nyt, neljä vuotta myöhemmin havahduin ja jäin miettimään, miten tuo pitkäaikaissairaus vaikuttaa parisuhteeseeni.

Välillä tuntuu, ettei oma puoliso ymmärrä, kun on kipeä ja väsynyt. Välillä taas ei itse ymmärrä puolison väsymystä.

Pitkäaikaissairaus tuo haasteita sekä sairaalle että terveelle osapuolelle. Monesti kysytäänkin vain sen sairastuneen ihmisen vointia ja jaksamista. Pitäisi pyrkiä siihen, että parisuhteen kummatkin osapuolet tulisivat kuulluiksi ja voisivat hyvin. Kumppanin sairaus vaikuttaa myös terveeseen osapuoleen, sillä on hankala katsoa vierestä, kun itselle tärkeä ihminen on kipeä. Pitkäaikaissairaus on tasapainottelua sairauden, sen hoidon ja arjen välillä. On paljon lääkärikäyntejä, lääkkeitä, fysioterapiaa ja kuntoutusta. Siihen pitäisi vielä hoitaa arjen askareet, työt, opiskelu ja perhe-elämä.

Pitkäaikaissairaus on läsnä aina. Reumasairaudet ovat usein aaltoilevia jolloin paremmat ja huonommat jaksot vaihtelevat. Hyvinä jaksoina sairaus ei välttämättä edes näy arjessa. Tällöin kipu ei vie kaikkea huomiota ja arkiset asiat hoituvat ongelmitta. Myös kumppania pystyy huomioimaan enemmän ja tekemään asioita yhdessä. Huonot vaiheet sairauden kanssa ovat rankkoja varmasti molemmille osapuolille parisuhteessa.

Kun itsenäisyyden kynnyksellä oleva nuori ei voikaan kipujen ja rajoitteiden takia olla itsenäinen, se vaikuttaa monella eri tavalla. Ei haluaisi pyytää apua, vaan tehdä mahdollisimman paljon itse. Avun pyytämien tuntuu vaikealta joka kerta. Tulee tunne, että pitäisihän minun tämä saada tehtyä. Tai että olenhan saanut tämän tehtyä ennenkin niin miksen myös nyt. Toisinaan asiat tekeekin yksin, hammasta purren – ja kärsii jälkikäteen kivuista, säryistä ja väsymyksestä.

Voi olla, että pitkäaikaissairaus on ikään kuin liima, joka pitää hyvän parisuhteen kasassa vain tiukemmin ja tiukemmin.

Pitkäaikaissairauteen sairastuminen on suuri elämänkriisi, joka parhaassa tapauksessa lähentää kumppaneita. Arki sairauksien kanssa on hyvin yksilöllistä ja voi vaatia paljon suunnittelua sekä tukea kumppanilta ja lähipiiriltä. Tulevaisuus saattaa näyttää pelottavalta, sillä sairauden etenemisestä ei tiedä. Suunnitelmat voivat mennä hetkessä uusiksi, kun seuraavan päivän voinnista ja kivuista ei tiedä etukäteen. Kumppanilta vaaditaankin paljon ymmärrystä ja hyväksyntää sitä tosiasiaa kohtaan, ettei suunnitellut asiat toteudu, tai ne joudutaan tekemään eri tavalla.

Kuinka pärjäisin pienen vauvan kanssa, jos olen kipeä?

Nuorena ihmisenä miettii ja pähkäilee paljon tulevaisuutta. Tulevaisuudessa edessä voisi olla perheen perustaminen, mutta siihen liittyy paljon kysymyksiä. Millainen kuntoni on? Tarvitsenko paljon muiden apua ja saanko sitä tarvittaessa? Kuinka käy kivuille, entä omalle jaksamiselle? Kuinka pärjäisin pienen vauvan kanssa, jos olen kipeä? Millainen on sopiva lääkitys raskauden aikana? Entä sen jälkeen?

Kumppanin kanssa on erityisen tärkeää muistaa keskustella sairaudesta, kivuista, lääkärikäynneistä, niin helpoista kuin vaikeistakin asioista. Erilaiset vertaistukiryhmät ovat mieletön tuki sekä sairaalle että terveelle, kun ryhmästä löytyy ihmisiä jotka ymmärtävät sinua lähes puolesta sanasta. Muista etsiä tietoa, apua, kokemuksia, mitä vain mitkä tuntuvat helpottavan sinua ja kumppaniasi.

Meille apua on ollut avoimuudesta ja yhdessä tekemisestä. Teimme kesälomareissun tänä kesänä Suomea kierrellen ja ihaillen. Vaikka autossa istumista sekä kävelyä tuli paljon, suunnittelimme ja teimme reissun vointini mukaan. Lämmin kesä on ollut pelastus minulle, sillä reumani on ollut lähes oireeton. Kesän muistot auttavat taas jaksamaan huonompienkin jaksojen yli.

Pitkäaikaissairaus ei ole este parisuhteelle, mutta voi asettaa siihen omat haasteensa. Joka tapauksessa, nauti, iloitse, rakasta ja elä.

-Noora

”Juuri nyt olen levollinen, tyytyväinen ja innostunut. Vielä aamulla olin hermostunut, kireä, kiireinen ja pettynyt”

Tunteeni syntyvät ja vaihtelevat spontaanisti ja usein nopeastikin. Tunteet heräävät tilanteesta, asiasta tai henkilöstä jonka kohtaan tai jota ajattelen.

Kokiessani itseni rakastetuksi ja hyväksytyksi tunnen iloa. Jännittäessäni päivän työtehtäviä pelkään, kaivatessani rakkaitani tunnen surua ja pettyessäni puolisoni myöhästymiseen olen vihainen.

Ennen tunteen syntymistä on aina tapahtunut jotain, joka liittyy tarpeitten täyttymiseen tai täyttämättä jäämiseen. Voimakkaat tunteet kertovat asian tärkeydestä.

Tunteet ovat aitoja ja tosia, eikä niitä voi määritellä oikeiksi tai vääriksi, positiivisiksi tai negatiivisiksi. Tunteet auttavat pääsemään lähemmäksi itseäni ja puolisoani ja ne vaikuttavat vahvasti päätöksissäni ja valinnoissani. Tunteiden tunnistaminen, ilmaiseminen ja nimeäminen ovat avaimia parisuhteen läheisyyteen. Mitä turvallisempi suhde, sitä avoimemmin siinä voidaan paljastaa sekä itselleni helppoja että vaikeita tunteita. Rakkaus on kiinnostunut toisen tunteista ja ottaa ne huomioon.

Kehon reaktiot ilmaisevat tunteitani jo usein paljon ennen kuin niitä tiedostan esim. kainalot hikoavat, sydän hakkaa, vatsa on kipeä, kädet vapisevat. Nämä kehon reaktiot kertovat jännityksestä, pelosta tai kiukusta. Missä sinä tunnet kehossasi ilon, suuttumuksen, intohimon, kateuden?

Tunteet kertovat sisäisistä reaktioistani, mutta puoliso ei pysty tunteitani tulkitsemaan. Minun tehtäväni on kertoa läheisilleni mitä tunnen ja millainen minun olotilani on. Mitä suoremmin tunteitani ilmaisen, sitä vähemmän läheiseni ja rakkaani joutuvat minua tulkitsemaan ja arvailemaan.

On reilua kertoa sanallisella minä -viestillä mitä sisälleni kuuluu: Minä olen iloinen, Olen epävarma, Olen kateellinen, Olen harmissani…

Avoin tunteiden ilmaisu vahvistaa parisuhteen ja perheen turvallisuutta, selkeyttä ja luottamusta. Niin aikuisille kuin lapsillekin on tärkeää saada lupa tunteidensa ilmaisemiseen. Kertoessani läheisilleni, että olen vihainen, heidän ei tarvitse arvailla olotilaani eikä kokea syyllisyyttä tunteestani. Minun tunteeni kertoo itsestäni, ei toisista.

Epäsuora tunteiden ilmaiseminen on viestintää ilmeillä, eleillä, äänensävyllä ja käytöksellä. Tätä epäsuoraa ilmaisua läheiseni joutuvat usein arvailemaan. Mitä kertoo tunneilmastostani mököttäminen, mykkäkoulu, huokaileminen tai tiuskiminen.

Mitä paremmin opin tuntemaan puolisoani, sitä enemmän haluan ottaa huomioon kumppanini tunteet. Rakastavat ihmiset tahtovat toisilleen hyvää. Jos en ilmaise tunteitani voi esim. purkautumaton harmi kasvaa nopeasti kiukuksi.  Edessä voi olla kiukun purkaus, joka voi olla voimakkaampi kuin mitä tilanne oikeastaan edellyttäisi. Jos puolisoiden välille kertyy paljon salattuja tunteita, ne alkavat paisua. Ne muodostuvat näkymättömäksi seinäksi puolisoiden välille. Silloin on vaikea kokea läheisyyttä.

Torjutut tunteet eivät häviä eivätkä hiljene. Ne alkavat sävyttää elämää. Joskus ne tihkuvat ulos tyytymättömyytenä ja huomautteluna, joskus taas räjähdyksinä. Joskus tukahdutetut tunteet alkavat aiheuttaa myös ahdistusta tai fyysisiä oireita.

Tunteiden ilmaisemisen esteenä voi olla pelko siitä, että toinen ei ymmärrä. Monella ihmisellä on kokemusta vain taitamattomasta vaikeiden tunteiden ilmaisemisesta. Repivä riita, joka johtaa toisen nimittelyyn ja etenee sukujen haukkumiseen, on jättänyt liian paljon arpisia haavoja. Itselle vaikeita tunteita voi oppia ilmaisemaan rakentavasti. Tehtävämme on yksinkertaisesti kertoa, mitä tunnemme ja ilmaista, miten toisen toiminta haittaa meitä: ”Tunsin itseni hylätyksi, kun et muistanut kihlapäiväämme.” ”Pahoitin mieleni, kun kerroit meidän keskeneräisiä asioitamme isällesi.”

Tunteiden ilmaiseminen antaa puolisoille tietoa toinen toisestaan. Rakastavien ihmisten välillä se synnyttää myös vastuuta omasta käytöksestä ja halua elää vahingoittamatta toista. Kodin ja parisuhteen avoimesta ja rehellisestä tunneilmapiiristä kannattaa pitää hyvää huolta.

Kirjoittaja:
Liisa Välilä

Olen monta kertaa saanut parisuhteissani palautetta siitä, että en ilmaise tunteita odotetusti. Kun toinen on odottanut matkalle lähtiessään tai sieltä palatessaan – apua, ehkä sen aikanakin! – minun kertovan ikävästäni, olen ollut eleetön. En ole sanonut, että tulee ikävä. En ole käyttänyt mitään erityistä äänensävyä tai hypännyt kotiin palaavan kumppanin kaulaan kertoen, kuinka ihanaa on, että hän on taas kanssani. Onhan se sitä, mutta valehtelisin jos väittäisin ikävöineeni.

Joku voi pitää käytöstäni kylmänä, ja odotusten näkökulmasta toki ihan perustellusti. Ongelma ei ole ollut tunteideni sanoittamisessa tai vetäytymisessä. Tosiasia on se, etten ole tuntenut ikävää. Kun ei ole mitä ilmaista, enkä myöskään ole ymmärtänyt mitä kumppani odottaa, olen saanut oppia vuorovaikutuksesta yleensä kantapään kautta.

Jokaisessa eron hetkessä ja yhteenpaluussa on kaksi viestijää. Minä olen osaltani sokea sellaiselle mahdollisuudelle, että tässä ovensuussa voisi esimerkiksi kertoa kuinka vaikea minun on illalla nukahtaa ilman sinua… koska ei todellakaan ole.

Mutta myös kumppanillani on enemmän tai vähemmän epätietoisesti ollut mielessään käsikirjoitus, jonka mukaan odottaa tilanteen kulkevan: hänen kuuluu tehdä lähtöä, minun olla edes vähän rikki. Jos varsinaisessa näytöksessä poiketaan käsikirjoituksesta, on helppo kokea rakkaudettomuutta.

Olen loukannut vuosien mittaan montaa ihmistä ja useaan otteeseen, koska en ole ollut moksiskaan enkä tajunnut/osannut/halunnut teeskennellä muuta.

Parikymppisenä kävin aiheesta keskustelua seurustelukumppanini kanssa. Hän pyysi minua ”edes sanomaan x” tai ”jos tekisit y”, jotta hänelle ei tulisi kurjaolo. Koska olin jo silloin vuorovaikutustaitojen mestari, tokaisin, että jos todella haluat, voin tehdä niin, mutta tiedäthän, että mä en sitten tarkoita sitä. Minusta hän oli hölmö. Hänen mielestään minä olin ilkeä. Kymmenen vuotta myöhemmin olen sitä mieltä, että olimme molemmat oikeassa.

Minulle on usein sanottu, että tulee kova ikävä, ja olen vastannut siihen kylmäkiskoisena turkulaisena, että ai kui. En ymmärrä, että jos menee jonnekin ja siellä jossain tekee jotakin, miten silloin ei keskity olemaan siellä vaan mieli pyörii muualla. Tämä ei määrittele ikävää, vaan kertoo paljon siitä miten oma mieleni toimii. Hämmennykseni on vilpitön.

Nykyisessä parisuhteessani tämä kaava on toistunut. Tosin sillä erotuksella, että jo tähän suhteeseen tullessa olen historiassa ehtinyt muutaman kerran saada tuta seurauksista. Jos en tunnetasolla olekaan päässyt kunnolla mukaan, olen sentään tiedollisesti pikkuhiljaa ymmärtänyt, mikä kaipuun tunteen puutteessa voi mättää ja loukata toista. Olen edes osannut kertoa, etten ylipäätään ikävöi.

En hevin hätkähdä toisen pakatessa mökkikamoja, enkä epäröi tai haikaile kipittäessäni itse Tampereen junaan. Tunteet, joita koen, ovat innostus ja ilo niin itsen kuin toisen kohdalla, toki sikäli kuin poissaolo liittyy johonkin kivaan. Ja kyllä, joskus myös välinpitämättömyys voi olla sopiva sana. Se ei kerro rakkauteni määrästä, vaan siitä millainen luonnoltani olen.

Olisi hienoa sanoa, että jokin kypsä keskustelu ja hyvä kommunikaatio ovat ratkaisseet pelin. Parisuhteeni pelastukseksi on kuitenkin koitunut yllättäen se seikka, etten kaipaa lapsianikaan. Siinä asia, joka on alun pitäen taklannut takavasemmalta minutkin. Kerran mietin, onko minussa jotain vikaa. Ne olivat pitkät kolme sekuntia.

Voin olla viikon reissussa ilman, että ikävöin hetkeäkään ketään. Kun puolisoni on tarpeeksi usein todistanut tätä, hän on pystynyt luopumaan rakkaudettomuuden tulkinnastaan. Kyse ei olekaan hänestä tai meistä, vaan minusta. Sitähän tässä on yritetty sanoa, mutta vasta kuuden vuoden koonnin myötä riittävä todistusaineisto lienee kasassa.

Mikään ei myöskään vahvista sääntöä niin kuin vanha kunnon poikkeus: tänä syksynä tunsin ihmeekseni ikävää, kun puolisoni oli matkoilla. En kaivannut toista käsiparia hoitamaan asioita, en halunnut lastenhoitoapua tai olkapäätä tukemaan epävarmuuden hetkellä. Ikävöin häntä. Kerroin sen tietysti hänellekin. Viestini kuulemma sykähdytti. Ainakin, puolisoni nauroi, oli täysin varmaa, että viesti oli aito. Tiedämme molemmat, että uusintaa ei kannata odottaa henkeään pidätellen.

Eikä tarvitsekaan. On olemassa muitakin tapoja luottaa rakkauteen ja osoittaa sitä kuin pitää oman onnensa uhalla kiinni käsikirjoituksista, joita ei voi muokata näyttelijävalintojen myötä.

Kirjoittaja:
Linda Heikinheimo