Keskustelimme mieheni kanssa tässä taannoin perheemme vauva- ja taaperoajasta, jossa parisuhteemme oli monen muun ruuhkavuosivanhempien kanssa todellisessa tulikokeessa. Yhteistä aikaa ei ollut juuri ollenkaan ja oma väsymyksen tila hipoi jaksamiseni äärirajoja. Tukiverkkoja ei ollut eikä apua pyydetty. Tuo aika oli todella rankkaa, mutta jälkikäteen totesimme kuitenkin, että hei, siitäkin selvittiin.
Tänään se tuntuu uskomattomalta, koska epätoivo, väsymys ja riittämättömyyden tunteet olivat tuolloin niin käsin kosketeltava tunne.
Jäimme pohtimaan, että miten siitä ajasta selvittiinkin. Vastaus ei ollut yksiselitteinen, mutta suurimmaksi tekijäksi osoittautui yhteinen päätöksemme siitä, että tästä vaikeasta ajasta selvitään, yhdessä. Muistan noiden aikojen muutaman keskustelun, jossa kyyneleet valuen vannoimme toisillemme, että me selviämme. Ja niinhän me selvisimmekin. Vuosien päästä tosin, mutta selvisimme kuitenkin.
Uupuneena ja univelan väsyttämänä ihminen ei mielestäni ajattele tai ole muutenkaan oma itsensä. Keho käy niin kovilla väsymyksen vuoksi, että ainakaan minun pää ja ajatukset eivät toimineet normaalilla tavalla.
Tänään ajattelenkin, että suurin syy parisuhteemme selviämiseen ruuhkavuosien runteluun oli tuo yhteinen päätöksemme selviämisestä. Yhteinen päätös, jossa vannottiin, että meitä ei kaada väsymys, imuroimattomat lattiat tai läheisyyden puute. Yhteinen päätös, jossa luvattiin, että tällä mennään ja tästäkin selvitään. Yhteinen päätös, jossa toista tuetaan ja jaksetaan yhdessä. Yhteinen päätös, jossa toista ei jätetä ja pieniin asioihin ei takerruta.
Tuo pieni, mutta niin suuri lupaus kantaa vielä tänäkin päivänä. Elämässä tulee aina eteen ylä- ja alamäkiä, mutta joskus päätös pelkästä selviämisestä auttaa jaksamaan.
Kirjoittaja:
HANNA LEHTONEN