Kirjoitan paljon äidin ja vanhempien jaksamisesta. Kirjoitan jaksamisesta arjessa, töissä ja parisuhteessa, ruuhkavuosien runtelemana. Kirjoitan aiheesta, koska se on myös minulle itselleni hyvin tuttu.
Havahduin tässä yksi päivä miettimään, että kuinka usein me muistammekaan kiittää puolisoamme arjessa jaksamisesta. Olisinkohan edes itse selvinnyt kaikista ruuhkavuosieni mutkista, jos puolisoni ei olisi seissyt vierelläni?
Kiittää, että toinen nappaa kopin, kun toista väsyttää. Kiittää siitä, että yksin ei tarvitse jaksaa. Kiittää siitä, että toinen on vain olemassa ja seisoo vierellä.
Joku voi ajatella, että tämä on itsestäänselvyys eikä puolisoa tarvitsen sen enemmän kiitellä perusasioista.
Minä olen kuitenkin eri mieltä. Ajattelen, että tämä lause kertoo paljon ja kantaa pitkälle. Se antaa itselle välillä luvan nuupahtaa, kun voi luottaa, että toinen nappaa kiinni. Se antaa myös tälle toiselle luvan tehdä saman. Se rakentaa luottamusta ja vahvistaa sitä, että yhdessä jaksetaan läpi harmaiden päivienkin.
Muistammeko siis tarpeeksi usein kiittää kumppaniamme? Ihan vain siitä, että hän seisoo vierellämme. Tämä on mielestäni pieni, mutta niin suuri lause: ”Kiitos, kun seisot vierelläni.”
Kirjoittaja:
HANNA LEHTONEN