All posts by : user

Arjen on sanottu uuvuttavan parisuhdetta. Mitä jos arki onkin se, mikä yhdistää ja vahvistaa parisuhdetta?

Elämme suurimman osan ajastamme sitä tavallista arkea. Normaalioloissa ne niin tutut rutiinit, kuten aamupala, omat tai lasten aamutoimet, työt ja kotityöt kuluttavat. Rutiinit hoidetaan unohtamatta omaa aikaa ja puolisoiden yhteistä aikaa, harrastusten lisäksi. Usein mennään väsyneinä nukkumaan ehtimättä aidosti kohdata omaa puolisoa koko päivän aikana. Voiko sittenkin olla niin, että juuri se arki ja arjen rutiinit ovat asioita, jotka kuluttavuudessaankin saavat meidät jaksamaan ja ne hitsaavat meidät yhteen?

Nämä poikkeukselliset olot etätöineen, -kouluineen ja lomautuksineen vaikuttavat meihin usealla eri tavalla. Koemme epävarmuutta ja pelkoa terveydestä, taloudesta ja jaksamisesta. Arjen rasittavat, mutta myös turvalliset rutiinit ovat hävinneet.

Loma-ajat ovat usein parisuhteen koetinkiviä liian suurten odotusten ja keskustelemattomuuden vuoksi. Loman halutaan poikkeavan arjesta. Nyt poikkeustilanteessa meillä ei ole arjen rutiineita, eikä loman kaltaisia odotuksiakaan, kun mihinkään ei oikein ole suotavaa mennä, juuri ketään ei tavata ja tavanomaisia harrastuksiakaan ei välttämättä ole. 24/7 yhdessäolo voi alkaa kyllästyttämään ja oma väsyminen, huolet ja pelot purkautuvat muuhun perheeseen. Ei siis ihme, jos joskus menee hermot.

Olisi tärkeää avoimesti kertoa puolisolle väsymyksestään, oman ajan tarpeesta tai kaipuusta kosketukseen. Avainkysymykseksi muodostuu omien tunteiden tunnistaminen ja niiden sanoittaminen toiselle. Emme voi tietää toisen ajatuksia ilman keskustelua.

Omat kokemuksemme arjen rutiinien muuttuessa ja arvosteluhenkisyyden lisääntyessä toivat mieleemme amerikkalaisen psykologin John Gottmanin. Gottman on kirjoittanut neljästä hevosmiehestä, jotka voivat tuhota parisuhteen. Nämä neljä asiaa ovat ovat kriittisyys, halveksinta, puolustautuminen ja puhumattomuus. Jatkuva kritiikki puolisoa kohtaan herättää halveksuntaa, kritiikki saa puolustautumaan ja lopulta vetäytymään ja puhumattomaksi, koska puolustautuja ei koe löytävänsä keinoja edes suojautua.

Kriittisyys

Ensimmäinen parisuhdetta tuhoava ratsumies on kriittisyys. Puolison jatkuvalla kritisoinnilla katoaa koko parisuhdetta kantava perusajatus. Jokaisen meistä tulee saada tuntea, että on toiselle tärkeä ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Kritisoimalla puolisoamme annamme viestin siitä, että puolisomme ei riitä, eikä kelpaa. Kritisointi on vaatimus toisen muuttumisesta. Kuitenkin vain itseään voi muuttaa, ei toista.

Tänään kriittisyys saattaa näkyä sanottuina tai vaiettuina vaatimuksina kotitöistä tai vastuunjakamisesta, vaikka esimerkiksi lasten etäkoulusta. Tämä korostuu entisestään, jos perheessä on erityistä tukea tarvitseva lapsi tai nuori ja vanhemmat joutuvat sukeltamaan sekä opettajan että koulunkäyntiavustajan rooliin omien vastuiden ja etätöidensä ohella.

Kriittisyys on negatiivinen signaali parisuhteen vuorovaikutukseen ja saa helposti toisen puolustautumaan, hyökkäämään tai lopulta vetäytymään. Tässä tilanteessa myös aito ja rakentava kommunikointi loppuu.

Halveksunta

Puolisoa kritisoimalla saamme aikaan itsessämme arvostelumme ja muutosvaatimuksemme kautta halveksuntaa tai ainakin halveksunnan siemenen toista kohtaan. Halveksunta voi näyttäytyä aluksi arvostelevalla tai sarkastisella huumorilla, jossa toisen pahastuminen voidaan kuitata ”etkö sinä nyt huumoria ymmärrä” -tyyliin.

Halveksuntaa voidaan osoittaa myös ilmeillä, huokailulla, tuhahteluilla tai vaikkapa silmiä pyörittelemällä, ”jaahas, taas…”. Tällä toiminnalla nostamme itsemme toisen yläpuolelle, toista paremmaksi. Kriittiset sanat muuttuvat halveksuviksi ja vähitellen kenties vaikenemiseksi. Tämä on äärimmilleen vietynä jo henkistä väkivaltaa. Kun suhteessa ei ole hyvä ja turvallista olla, alamme puolustautumaan ja suojautumaan.

Puolustautuminen

Kohdatessamme kritiikkiä me yleensä puolustaudumme. Puolustautuessamme alamme suojautumaan ja rakentamaan muuria välillemme. Voimme selitellä ja perustella toimintaamme tai hyökätä kritisoiden takaisin. Harvan itsetunto kuitenkaan kestää jatkuvaa kritiikkiä. Tässä vaiheessa tilanne voi olla jo todella haasteellinen.

Aitoa ja rakentavaa vuorovaikutusta ei juurikaan enää ole. Puolisot ovat suojautuneet ja paenneet omien muuriensa taakse. Kun jäljellä ei ole aitoa puheyhteyttä, ei voi olla enää tunneyhteyttäkään. Mitä parisuhde on ilman keskustelu- ja tunneyhteyttä? Silloin arjen asiat hoidetaan kritiikin ja halveksunnan ilmapiirissä, mutta omat ajatuksemme ja tarpeemme pidämme visusti itsellämme.

Mykkäkoulu

Mykkäkoulu voi astua kuvioihin, kun turhaudumme. Voimme kokea, että suojelemme puolisoa ”ettei vain tule sanottua pahasti”, tai koemme, että varjelemme suhteen vuorovaikutusta uusilta väärinymmärryksiltä. Mykkäkoululla yritetään mahdollisesti myös suojella omaa itseä. Tosiasiassa mykkäkoulu viestii vahvasti vuorovaikutustaitojen puutteesta tai niiden kapeudesta. Mykkäkoulu suhteessa voi siis olla osaamattomuutta tai tietoista vallankäyttöä.

Jos toinen sulkee täysin keskusteluyhteyden puolisoltaan, ei toiselle jää mitään keinoa edes yrittää ymmärtää toista. Mykkäkoulu on aina valinta. Emme koskaan ala mykkäkouluun toisen pakottamana. Kun on toiselle jatkuvasti keskustelu- ja tunneyhteyden saavuttamattomissa, Gottmanin mukaan todennäköisyys parisuhteen päättymiseen on suuri.

Mitä tehdä, kun hevoset laukkaavat?

Havahduimme itse arvosteluhenkisyyden lisääntymiseen välillämme. Arki oli muuttunut Korona-pandemian myötä täysin toisenlaiseksi kuin mitä se oli aikaisemmin ollut. Yli kymmenen vuoden kokemus vertaisohjuudesta ja parisuhdekoulutuksista ei ollut tuonut immuniteettia meidänkään parisuhteeseemme. Väsymys, uusien rutiininen muodostaminen ja lähes koko ajan toisen seurassa oleminen lisäsi kritiikkiä toisiamme kohtaan. Toisen ehdotukseen tai ajatukseen tuntui välillä olevan kovin vaikea vastata, että ”joo, hyvä idea ja mitä jos….”. Sen sijaan saimme vastauksen ”joo, mutta…”. Mutta-sana on lähes aina negatiivissävytteinen, toisen ehdotuksen torppaamista ja oman ”paremman” ehdotuksen esiintuomista.

Meidän pitkä parisuhteemme on vuosien saatossa luonut syvän kunnioituksen toista kohtaan. Tämä kunnioitus on kantanut niiden hetkien yli, jolloin toinen suututtaa ja satuttaa. Monenlaisia tunteita ja tilanteita tulee ja menee, mutta perustahto selvitä niistä kantaa. Erilainen uusi arki aiheutti arvosteluhenkisyyttä, joka puolestaan nosti puolustautumista toisiamme kohtaan. Vahva puolustautuminen tai aikaisemmin mainittu oikeassa olemisen tarve estää hyvin usein aidon toisen kuuntelun. Tämä tapahtui myös meillä. Lankesimme vuorovaikutuksen ikuiseen ongelmaan; kuuntelemattomuuteen.

Aito toisen kuuntelu tarkoittaa sitä, että olen toisen palveluksessa. Unohdan hetkeksi omat tarpeeni ja puolustuspuheenvuoroni valmistelun. Vuoroni tulee seuraavaksi. Kuuntelijana keskityn kuuntelemaan toista ja yritän ymmärtää toisen kertoman. Nimenomaan yritän ymmärtää, sillä koskaan en täysin siihen kykene. Haluta ja yrittää voin kuitenkin aina.

Havahduimme hevosten liikehdintään ja aloimme yhdessä pohtimaan, mitä oli tapahtumassa. Pysähdyimme aidosti ja rehellisesti sen äärelle, mitä minä itse voin tehdä, että tilanne muuttuisi parempaan. Vain minä itse voin muuttaa omaa toimintaani ja suhtautumista asioihin. Miten voisin laskea ärsyyntymiskynnystäni, miten voisin vähentää kritisointiani ja toisaalta lisätä toisen arvostamista ja sen ääneen sanomista? Entä kuuntelu, kuinka unohtaisin puolustautumiseni ja selittelyn edes hetkeksi? Miten saisimme mukavaa, rentoa yhdessäoloa ja huumoria takaisin?

Näitä kysymyksiä on hyvä esittää aika ajoin itsellemme ja toisillemme. Yhteinen tarve ja halu kasvaa itsenä ja puolisona jatkuu.

Se on parisuhteen mittainen matka.

Kirjoittajat Minna ja Risto Jyrkkä ovat Parisuhdekeskus Kataja ry:n vapaaehtoisia.

Teksti on julkaistu alunperin heidän kotisivuillaan osoitteessa http://www.hoksaamo.fi/blog/arki-yhdistaa

Luulin vielä kaksi vuotta sitten, ettei kukaan järkevä ihminen koskaan ottaisi minua tyttöystäväkseen. Olin juuri saanut diagnoosin selittämään vuosia kestäneitä menkkakipuja ja muita outoja oireita. Diagnoosini on N80.9, määrittämätön endometrioosi. Se diagnoosi tarkoittaa minun kohdallani sitä, että olen useita päiviä kuukaudesta niin kipeä, että olen sänkypotilaana täysin muiden ihmisten passattavana joko kotona tai sairaalassa. Se tarkoittaa sitä, että seksi ei usein tule kuuloonkaan. Se tarkoittaa sitä, että munasarjani ovat niin huonossa kunnossa, ettei niillä välttämättä saateta lasta tähän maailmaan.  Se tarkoittaa sitä, että minun puolisoni joutuu tottua sellaiseen arkeen, joka on hyvin kaukana helposta.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin olenkin omaksi yllätyksekseni asunut vuoden yhdessä unelmieni miehen kanssa. Puoli vuotta sitten hän jopa kosi minua, niin paljon hän rakastaa minua ja rikkinäistä kehoani. Suhteemme alkoi elokuussa 2018 mistäpä muualtakaan kuin Tinderistä, jonka latasin puhelimeeni pari viikkoa ennen 18-vuotissyntymäpäivääni. Otin pienen varaslähdön. Onneksi otin, muuten emme olisi ehkä milloinkaan kohdanneet.

Räjäytin endometrioosipommin parin päivän taukoamattoman chattailemisen jälkeen. Jännitti hirveästi, mutta en halunnut antaa itseni ihastua yhtään enempää, jos sairauteni olisikin ollut hänelle dealbreaker. Olisi varmaan ollutkin, jos hän olisi siinä kohtaa nähnyt kuvia itsestään soittamassa huutavalle tyttöystävälleen ambulanssia tai skippaamassa omia menojaan toistuvasti kipeän kihlattunsa vuoksi. Onneksi ei nähnyt, muuten hänen kynäilemänsä tsemppaava ja hyväksyvä vastaanottonsa olisi saattanut muuttaa muotoaan.

Nyt minä, puolisoni ja minun endometrioosini olemme liki kaksi vuotta katsoneet maailmaa yhdessä. Endometrioosia ei kutsuttu mukaan, mutta se vaikuttaa meidän mielipiteistämme piittaamatta ihan kaikkeen. Suhteessamme ei ole osa-aluetta, jolle endometrioosi ei väkisin tunkisi itseään mukaan. Joskus se kylmän viileästi määrää päiväjärjestyksemme sotkuiseen asuntoon tai lähestyviin deadlineihin katsomatta. Toisaalta on vaikea edes kuvitella, millaista elämä olisi ilman endometrioosin sooloilua. Eniten endometrioosi on kokemukseni mukaan vaikuttanut parisuhteessamme seksiin, kommunikaatioon ja tulevaisuuden suunnitteluun.

Itse en tiedä, millaista kivuton seksi on. Pelkkä kiihottuminen riittää siihen, että endometrioosi päättää alkaa pistelemään pienillä puukoillaan alavatsaani. Nautinto on kuitenkin onneksi usein kipua suurempaa, ja kipukroonikkona lievää kipua ei aina edes huomaa. En edelleenkään aina kerro kivusta seksin aikana, ellei se ole sietämätöntä. Se on väärin sekä minua että kumppaniani kohtaan. Joskus on kuitenkin pakko viheltää peli poikki ja myöntää, että tänään minun kehoni ei kykene seksiin. Ne ovat niitä kohtia, joissa minun ja mieheni välinen kommunikaatio syvenee. On pakko puhua, jos haluaa, että seksi on molemmille kivaa. Kuvittelen usein olevani taitava piilottamaan todelliset tunteeni seksiin liittyen, mutta puolisoni huomaa kyllä heti, kun minua mietityttää joku. Silloin kurkkuun juuttuneet sanat joutuu pakottamaan ulos, vaikka se nolottaisi ja tuntuisi vaikealta.

Seksin lisäksi olemme joutuneet puhumaan muistakin vaikeista asioista. Kun puolisoni vei minut sairaalaan ensimmäistä kertaa, olimme seurustelleet alle kaksi kuukautta. Hän on joutunut taluttamaan minua vessaan, tunnustelemaan kierukkani lankoja sormillaan samalla kun vuodan verta, siivoamaan pissaani lattialta (kyllä, luit oikein) ja soittamaan minulle apua, kun olen menettänyt tajuntani. Olen joutunut näyttämään itsestäni heikompia puolia nopeammin kuin olisin halunnut. Niistä asioista on ollut pakko keskustella ilman kiertoilmaisuja, jotta hän voisi ymmärtää minua ja minä voisin ymmärtää häntä. Lapsettomuuskysymyksen läväytin pöytään toisella tapaamiskerrallamme, koska mieheni opiskelee luokanopettajaksi ja sen perusteella ajattelin, että totta kai hän haluaa lapsia. Halusin olla reilu ja antaa hänelle mahdollisuuden ajatella asiaa. Hänellä olisi oikeus halutessaan kävellä pois sellaisesta suhteesta, jossa biologinen lapsi olisi valtava ihme. Hän ei kuitenkaan miettinyt hetkeäkään. Sanoi vaan, että maailmassa on muutenkin niin paljon lapsia vailla rakastavaa kotia, että voimme hyvin adoptoida, jos biologista lasta ei kuulu. Yleensä adoption tarjoaminen ratkaisuna lapsettomuuden pelkooni lähinnä raivostuttaa, mutta tuossa kohtaa tunsin lämpimän leimahduksen sydämessäni ja tiesin, että vieressäni istuu tuleva aviomieheni.

Hiljattain saadut huonot uutiset munasarjojeni toimintakyvystä ovat vain lisänneet ajatuksia perheen perustamisesta. Meistä kumpikaan ei varmaan milloinkaan olisi ajatellut, että suunnittelisimme vauvaa parikymppisinä. Ajattelimme molemmat, että kyllä nyt ainakin korkeakoulututkinto ja vähän työuraa pitäisi olla pohjalla ennen perheen perustamista. Parisuhteemme kolmas osapuoli on tästä vahvasti eri mieltä ja on saanut meidät tekemään valintoja, joita emme muuten olisi ehkä edes harkinneet. Joskus se tuntuu tosi epäreilulta. Huoleton opiskelijabileiden värittämä elämä tuntuu välillä mahdollisuudelta, jota meidän parisuhteellemme ei edes tarjottu. Se tuntuu joskus epäreilulta, mutta ei kuitenkaan koskaan siltä, että olisin asian kanssa ihan yksin. Onhan minulla maailman upein mies, jonka kanssa saan riidellä siitä, mitä laitettaisiin pyörimään Netflixistä kun ei endometrioosin takia voitukaan lähteä treffeille leffateatteriin.

Kirjoittaja
Charlotta Piri

Parisuhde on hyvinvointia tukeva ja elämään merkityksellisyyttä tuova tekijä. Monien tutkimusten mukaan hyvä parisuhde edistää myös terveyttä ja sairauksista toipumista (esim. Dupre & Nelson 2016). On aivan mahdollista elää hyvää ja onnellista elämää ilman parisuhdetta, ja on valitettavan tavallista, että ihminen kokee parisuhteessa yksinäisyyttä ja on syvästi onneton. Parisuhde ei siis automaattisesti lisää onnellisuutta mutta sen mahdollisuudet siihen ovat suuret.

Usein pettymykset pitkissä parisuhteissa syntyvät odotuksista ja toiveista, jotka eivät syystä tai toisesta toteudu arjessa. Rakastuneen huuma ei kestä muutamaa vuotta pidempään ja lapsiperhearjessa pysähtyminen toisen ääreen, lempeät sanat ja syvälliset ajatustenvaihdot jäävät tiskivuorten ja harrastuskyytien alle. Iltaisin väsymys mykistää ehkä molemmat, seksikin muuttuu pikaruuaksi ennen kuin se kuihtuu kokonaan. Pikkuhiljaa tyytymättömyys alkaa hiipiä yhä useammin mieleen, synnyttäen parin välille etääntymistä, katkeria tunteita ja loukattua mieltä. – Eikö kaiken pitänyt olla kauniimpaa kuin tämä, kysyy Glennon Doyle menestyskirjassaan Untamed (2020). Se on kysymys, joka nousee syvältä pyykkivuoren, pölypallojen ja lasten tarpeiden alta. Se on kysymys, joka on tuttu monelle pitkässä parisuhteessa perhearkea elävälle.

Turvallisessa suhteessa on lupa puhua myös pettymyksistä. Kertoa sydämen hiljaisesta itkusta rakkauden perään, joka ei arjessa koskaan ollutkaan niin kaunista, kuin yhdessä kerran kuviteltiin. Tuli rutiinit, tuli lapset, tuli tukalaa mahtua rooliin, johon kummankaan ei pitänyt asettua. Meistä tuli kaksi yksinäistä yhdessä, vaikka luvattiin ikuista onnea yhdessä.

Turvallinen rakkaus uskaltaa katsoa totuutta silmiin, eikä väistele kipeitäkään tunteita. Turvallinen parisuhde kestää niin intohimon huuman, kuin kitkerän pettymyksen ja surun. Tarvittaessa se osaa myös päästää irti. Jos rakastaa aidosti, ei koskaan pyri pakottaen omistamaan toista.

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen ja moni ihmissuhde on sen aikana tullut haastetuksi. Koronavuosi on ollut erilainen kokemus eri ihmisille. Toisille jatkuva maskivirta on kuin päättymätön still face-koe, joka nostattaa varhaista kiintymyssuhteeseen liittyvää ahdistusta pintaa ilman, että vaikeiden tunteiden lähteestä saa aina edes kiinni. Toisille kyseessä on vain harmillinen arkea rajoittava, ohimenevä ongelma. Yksi menettää koronaviruksen takia läheisen, toinen työpaikan.

Pelkoa ja huolta, epävarmuutta ja harmia on joutunut kokemaan varmasti jokainen, mutta tunteiden syvyys ja juurisyyt vaihtelevat ihmisten välillä. Tästä syystä myös parisuhteessa on voinut olla tilanteita, joissa toisen tunteet eivät ole tulleet kuulluiksi. Ohitetuksi tuleminen on erityisen kuormittavaa kriisiaikana. Me tarvitsemme turvan kokemusta lähimmissä ihmissuhteissa etenkin silloin, kun olemme peloissamme ja hädissämme. Kyky asettua toisen tueksi ja avuksi on keskeinen osa hyvää parisuhdetta. Joskus aikuinenkin tarvitsee jonkun, joka puhaltaa ja sanoo – noin, kohta se helpottaa. Tuetaan läheisiämme tänä haastavana aikana, viljellään lempeyttä, kiireettömiä kohtaamisia ja huumoria. Lopulta tämäkin menee ohitse ja tilanne muuttuu paremmaksi.

Kirjoittaja

Johanna Linner Matikka