Ihmissuhdetyön ammattilaiset oppivat pikkuhiljaa, että asiakkaan seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden olettaminen voi jättää ihmiset ulkopuolisiksi, osattomiksi ja jossain tilanteissa tehdä avun hakemisen mahdottomaksi. Pikkuhiljaa opimme käyttämään sanoja kumppani vaimon tai miehen sijaan. Pikkuhiljaa opimme olemaan määrittämättä ja normittamatta ihmisen sukupuolta. Edelleenkin on paljon matkaa siihen, että vaikkapa sukupuolivähemmistöön kuuluvilla ihmisillä olisi pääsääntöisesti turvallinen olo, kun he menevät parisuhdeterapiaan. Mutta pikkuhiljaa.
Seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden moninaisuuden varjossa, siellä biologian kirjojen vielä painamattomilla sivuilla sijaitsevat kehojen moninaisuuden tarinat. Niitä kerrotaan vielä varsin vähän, niistä kirjoitetaan myös luvattoman vähän ja niinpä niistä tiedetään myös aivan liian vähän.
Oppikirjat ja lukemattomat aikuiset ovat opettaneet meille, miten kasvetaan miehen ja miten naisen vartaloon. Moni muistaa ne kuvasarjat, joissa pikku poika ja tyttö kuvataan piirros kuvissa seisomassa alasti rinnakkain. Heidän kehollista kehitystään seurataan nuoruuden kautta aikuisen miehen ja naisen vartaloon.
Vartaloissa keskitytään yksityiskohtaisemmin nuoruudesta alkaen genitaalialueiden kehitykseen ja siihen, millaisia ovat ns. normaalit miehen ja naisen sukuelimet. Kuvan ulkopuolella kerrotaan taasen se, millaisia ovat ns. normaalit sukuhormonit. Jossain vaiheessa kuvataan myös se, miten sukusolujen yhdistyminen mahdollistaa stereotyyppisesti ajateltuna naiseuden huipentuman, äitiyden ja miten se on myös usealle miehelle tärkeä asia, se isyys.
Se mitä meille ei ole opetettu, on kehojen moninaisuus. Kehomme ovat niin moninaisin tavoin moninaisia, ettei siihen todennäköisesti riitä osaamista parhaimmillakaan biologian tutkijoilla, saati sitten niillä elämää ja todellisuutta yksinkertaistaneilla biologian oppikirjoilla. Kehojemme variaatio on huikea. Yksistään intersukupuolisia ihmisiä on YK:n käyttämän tilastoinnin perusteella 1,7 % kaikesta väestöstä eli lähemmäs satatuhatta Suomessa. Saati sitten kaikki muut kehojen ainutlaatuisuuden tilat.
Edessämme on opiskelua ihmisyydestä. Toivottavasti jo pian opimme, miten merkityksellinen asia kehojen moninaisuus hyvinvoinnin edistämisessä on. Ja itseasiassa sillä, miten kehojen moninaisuus nähdään, sanoitetaan ja kohdataan arvokkaasti. Käytämme edelleen sanoja normaali ja siitä poikkeava häiriö. Meillä on edelleen mielessä useinmiten keho, joka vastaa hetua ja nimeä, ja on sen biologian kirjan piirroksen näköinen. Meille kehojen sukupuolitetut piirteet ovat edelleenkin varsin vahvasti yksinkertaisilla olettamilla rakennettuja.
Intersukupuolisten ihmisten kehoja on jo pitkään pyritty muokkaamaan siten, että ne paremmin vastaisivat näitä olettamia. Niitä on leikelty ja säädetty hormonein, jotta olettamamme pitäisi useammin paikkansa. Näistä olettamaan pyrkivistä toimista moni ihminen on kärsinyt ja kärsii edelleen kovasti.
Olettamat kehosta jättävät ihmisiä varsin yksin. Yksin jättäminen on voinut alkaa syntymästä ja sen jälkeisistä puheista sekä toimista. Se on jatkunut kasvatuksen ja opetuksen kentällä näkymättömyytenä, kokemuksena, ettei ole olemassa. Se on jatkunut lauseilla, joilla olemme lisänneet häpeää ja kokemusta siitä, että ihmisessä on jotain sellaista, jonka ei kuulu näkyä, kuulua tai olla olemassa. Tutkimuksien mukaan se vaikuttaa kaikkeen – opiskeluun, työllistymiseen, elintasoon ja mielenhyvinvointiin. Se vaikuttaa ystävyyssuhteisiin, kumppanuuksiin ja perheellistymiseen.
Ja niinpä se haastaa meidät kumppanuuksista ja perheellisyyksistä puhuvat ihmiset kiinnittämään huomiota siihen, mitä ajattelemme ihmisten kehoista, mitä ja miten puhumme ihmisten kehoista ja miten niistä kirjoitamme. Mikäli osaamme vastata tuohon haasteeseen, mahdollistaa se yksinäisyyden ja häpeän vähenemisen. Mikäli emme, olemme osa yhteiskunnan ja näin myös sen yksilöiden ongelmaa.
Voi kun emme olisi.
Kirjoittaja on Juha Kilpiä