Uskon, että useimmat meistä voivat samaistua siihen, että jakaessamme pahaa oloa tai murheita, saamme neuvoja, miten toimia. Siitä seurauksena on usein entistä paineisempi ja ahdistuneempi olo. Kuuntelijan ajatus on auttaa, mutta lopputulos on monesti ei-toivottu kummallekin osapuolelle – riittämättömyys.
Nuoret aikuiset elävät monenlaisten paineiden alla, yhtenä isoimmista aikuistumisen kehitystehtävä, joka on monesti (hyvässä ja pahassa) epämääräinen, aaltoileva roolien ja identiteettien etsinnän sekamelska. Yhteisöllisyyden puute tai vähäisyys kasaa painetta tehdä kasvutyö yksin. Tämän lisäksi median ja somen tarjoama kuvasto on valitettavan usein kiilloteltua ja onnistumisorientoitunutta. Monesti mielenterveyshaasteista puhuttaessa narratiivi sisältää onnellisen lopun ja kasan oivalluksia, jossa ”projekti minä” löytää vaikeuksien johdosta entistä tehokkaamman tavan elää (tai suorittaa) elämää. Eheytymisestä ja selviytymisestä tulee helposti yksi asia lisää to do-listalle. Kyseiset tarinat harvemmin saavat harteita laskeutumaan tai luovat tilaa levolle ja kuuluisalle itsemyötätunnolle.
Yksi käänteentekevimmistä hetkistä aikuistumisessa ja kasvussa on monesti oman keskeneräisyyden myöntäminen. Aina ei jaksa tai pysty. Avun tarpeen myöntäminen ei ole merkki huonommuudesta, se ei määritä omaa arvoa ihmisenä, eikä evää lupaa ottaa tarvitsemaansa tilaa. Kuitenkin, kun apua rohkenee pyytää esimerkiksi jakamalla rehellisesti omaa pahaa oloa tai ahdistusta, voi helposti saada muutosehdotuksia tai keinoja ratkaista tilanne. Pahimmillaan se paineistaa omaa oloa ja synnyttää tunteen, että tähänkin pitäisi pystyä itse. Tällainen kokemus voi jatkossa nostaa kynnystä jakaa rehellisesti vaikeiksi koettuja tunteita.
Toisen ihmisen kohtaamista voi kuitenkin jokainen opetella, puolin ja toisin. Jakaessaan kuormitusta toiselle ihmiselle voi esimerkiksi sanoa, että kaipaan vain kuulevaa korvaa ja nähdyksi tulemista, läsnäoloa tai vaikka halausta. Monesti asiat, joiden kanssa ihmiset kamppailevat, eivät ole siinä hetkessä ratkaistavia asioita. Ehkä niihin ei ole ratkaisua. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat tunteet. Kehomme tapa purkaa tilanteita on tunteet. Ne eivät ole ongelmia, joihin tulisi löytää ratkaisu.
Haavoittuvuus on samaistuttavaa ja vaikka emme voi tietää miltä vaikkapa oman kumppanin kokemat vaikeudet tuntuvat, on niiden äärellä mahdollista olla läsnä. On inhimillistä kokea vastuuta itselleen läheisestä ihmisestä, mikä voi näyttäytyä pyrkimyksenä korjata kumppani ja hänen kokemansa tunne. Paha olo ei ole merkki rikkonaisuudesta, se kuuluu väistämättä elämään eikä se määrittele ihmistä. Turvallisen ihmisen läsnäolo etenkin haastavina aikoina on valtava voimavara. Voimme olla kanssakulkijoita ja olla vierellä ilman, että otamme ohjia omiin käsiin.
Kasvamisessa ei ole kyse valmiiksi tulemisesta. Keskeneräisyys seuraa meitä läpi elämän ja sen kanssa ei tulisi kenenkään joutua jäämään yksin. Parisuhde voi parhaimmillaan olla lohdun lähde, jolloin omien huolien jakaminen kumppanille luo kokemuksen turvasta. Tällöin voi kokea helpotusta ja entistä syvempää yhteyttä toiseen.
