Sairaus ja parisuhde – järki vai tunteet

Blogi

Puhelin soi kesken työpäivän, teen kotona töitä ja mieheni soittaa minulle. Vastattuani puhelimeen mieheni sanoo ensimmäisenä: ”Sulla on taas huono päivä.” Niin on. Olen kipeä, vatsani kramppaa ja välillä ajatus pysähtyy kesken työn. Nukuin, kun mieheni lähti aamulla töihin, onneksi sain edes muutaman tunnin unta viime yönä. Emme siis ole nähneet aamulla emmekä jutelleet tai viestitelleet mieheni kanssa. Kahdeksantoista yhteistä vuotta on vaikuttanut meihin niin, että mieheni tunnistaa äänestäni olenko kipeä vai en.

Yhteiset vuotemme kroonisen sairauteni kanssa ovat opettaneet meille monta muutakin asiaa. Olemme loistava tiimi, jossa toinen ajattelee järjellä ja toinen sydämellä eli kuuntelee tunteidensa ääntä. Minun tunteeni sanoo minulle joskus, että nyt en enää jaksa, haluan luovuttaa. Tällainen vaihe oli esimerkiksi silloin kuin olimme lapsettomuushoidoissa, jotka pahensivat endometrioosiani. Mieheni järki sanoi silloin, että meidän pitää kestää, pitää katsoa nämä kortit loppuun. Sitten ei tarvitse jossitella. Näin teimme. Emme saaneet lasta, mutta ei tarvitse myöskään jossitella. Toki järki ja tunteet vuorottelevat meillä molemmilla, mutta näen sen suurimpana voimavarana suhteessamme. Sairastavana osapuolena myönnän, että kyllä minä enemmän tunteella menen kuin mieheni.

Tänä keväänä oma tilanteeni on akuutisti pahentunut. En halunnut hakea hoitoa vaan olisin halunnut luovuttaa, mieheni patisteli minua eteenpäin ja olen päässyt mukaan tutkimukseen, jossa hoidetaan endometrioosia aivan uudella tavalla. Se ei välttämättä ole minulle oikea hoitokeino, mutta osaan jo itse ajatella, että sitten ei ainakaan tarvitse jossitella. Sain tänä keväänä myös diagnoosin toisesta kroonisesta sairaudesta ja tunsin itseni totaalisen luuseriksi. Päässäni pyöri lähinnä se, että en ole saanut mitään aikaan, en jaksa mitään eikä minusta koskaan tule mitään ja ehkäpä elämänikin on pian lopussa. Silloin mieheni tuli viereeni ja muistutti minua kaikesta siitä mitä olen elämässäni saanut aikaan.

Säännöt rakkaudelle

Meille on ajan saatossa muokkautunut selkeät säännöt siihen miten missäkin tilanteissa toimitaan. Kun olen vihainen kivuilleni ja keholleni, menen makuuhuoneeseen ja olen siellä yksin. En pura omaa turhautumistani mieheeni. Myös mieheni tietää, että jos haluan olla yksin enkä halua puhua, niin silloin hän ei häiritse minua. Mieheni ei myöskään koskaan painosta minua puhumaan. Sanon, että olen ahdistunut jostain sairauteeni tai tuleviin operaatioihin liittyvistä asioista ja olen sen vuoksi vetäytyvä. Saan ajatella ensin itse rauhassa asioita ja sitten puhua niistä miehelleni, kun sen aika on. Jos nukun huonosti ja levottomasti kipujen takia, nukun sohvalla. Se ei tarkoita, että en rakastaisi miestäni. Jos olemme matkalla ja minä olen kipeä minun ei tarvitse kantaa siitä syyllisyyttä. Sinä päivänä teemme asioita minun vointini mukaan tai minä jään majapaikkaamme ja mieheni lähtee jonnekin. Näiden kahdeksantoista yhteisen vuoden aikana meille on syntynyt lukemattomia tapoja selvitä sairaudestani.

Jos suhde on uusi, kannattaa käydä läpi tällaisia kovin arkiseltakin kuulostavia asioita. Joku haluaa kipeänä syliin ja puhua, toinen haluaa rauhaa ja yksinäisyyttä. Joku haluaa, että toinen tuo lääkkeet, toinen haluaa hoitaa itse itseään. Joku haluaa, että toinen on koko ajan läsnä, toinen taas nauttii yksinäisyydestä tai omista harrastuksistaan.

Tärkein oppini koko sairauteni ajalta on kuitenkin se, että sairaus ei ole ihmistä tai parisuhdetta identifioiva tekijä, sairaus ei ole myöskään tragedia. Sairaus on olosuhde, jonka kanssa pitää oppia elämään. Sairaus on vähän kuin sää, joskus on huonoja päiviä ja myrskyää, silloin eletään sen mukaan. Kun aurinko taas paistaa kirkkaalta taivaalta on aika nauttia siitä. Haluan kiittää miestäni ja hänen järkeään, ilman sitä en varmaan koskaan olisi tajunnut tätä tärkeää asiaa!

 

Kirjoittaja

Ani Sallinen
Vuosia endometrioosia sairastanut ja Korento Ry:n vertaisena toimiva

Avainsanat: