Meidän parisuhteeseemme osallistuvat aktiivisesti myös siihen kutsumattomat vieraat, Crohnin tauti ja endometrioosi. Minä olen elänyt endometrioosin kanssa teinistä asti, puolisoni taas sai Crohnin taudista diagnoosin juuri, kun olimme tavanneet pari vuotta sitten. Sairauksilla on ollut parisuhteeseemme vaikutuksia, joita meistä kumpikaan ei olisi odottanut.
Mieheni ei esimerkiksi uskalla jättää minua yksin kotiin yöksi, jos tulisinkin kovin kipeäksi enkä pääsisi itse liikkumaan. Olemme asuneet yhteisessä kodissamme nyt puolitoista vuotta, enkä ole viettänyt täällä ainuttakaan yötä yksin. Lähden aina perheeni luo tunnin ajomatkan päähän yökylään, kun puolisoni on poissa kotoa. Se kieltämättä syö autonomian tunnetta ja tuntuu hölmöltä – olen 20-vuotias, mutta en voi olla yhtäkään yötä yksin.
Endometrioosini vaikuttaa vahvasti seksuaalisuuteen. Pahimmillaan seksi on laukaissut kipukohtauksen, joka on johtanut muutaman päivän kivunhoitoon naistenosastolla. Se on ollut kirjaimellisesti suuri kipukohta suhteessamme. Mieheni taas saattaa istua pahimmillaan tunteja päivästä vessassa, joka syö yhteistä aikaamme valtavasti.
Olemme myös molemmat välillä hurjan uupuneita, joko yhtä aikaa tai vuorotellen. Puolisollani se näkyy kuulokkeet päässä tietokoneen äärelle sulkeutumisena, minulla aivottomana instagramin selailuna ja reality-TV:n katsomisena sängyssä. Ei tee mieli jutella eikä oikein olla lähekkäinkään. Pahimmin uupumus etäännyttää meitä toisistamme silloin, kun jaksot tulevat vuorotellen: ensin toinen on uupunut, sitten toinen ja sitten ehkä taas toinen. Sen ymmärtää, mutta aina ei välttämättä jaksaisi.
Puhumme puolisoni kanssa avoimesti podcastissa näistä teemoista, parisuhteestamme ja elämästämme ylipäätään kroonisten sairauksien kanssa. Monesti meitä kehutaan “täydelliseksi pariksi”, sellaiseksi suhteeksi, jota kaikkien pitäisi tavoitella. Tuo lause herättää huijarisyndroomani. Miten nämä ihmiset luulevat, että meillä on täydellinen suhde?
Meistä kumpikin on uhannut mennä sohvalle nukkumaan ja on mennytkin. Me mennään välillä riidoissa nukkumaan eikä noudateta “ei vihaisena sänkyyn”-sääntöä. Oikeastaan aika monesti me ollaan vihaisia juurikin sängyssä. Me ei aina osata keskustella asiallisesti, vaan välillä suusta karkaa lapsellisia lausahduksia siitä, miten toinen vaan on perseestä eikä naama just nyt miellytä. Me ollaan usein eri mieltä siitä, kumman vuoro on tyhjätä tiskikone. Me mökötetään. Ollaan tosi lapsellisia. Kysytään toisiltamme, että mikä on, ja molemmat vastaa, että ei yhtään mikään, vaikka tottakai meillä on joku.
Sellaista ei tietenkään ole aina. On yksi asia, missä olemme tosi taitavia. Se on puhuminen, ja ehkä se itse asiassa on avain siihen “täydelliseen” parisuhteeseen. Puhumisen oppimisesta voin olla äärettömän kiitollinen näille sairauksille. Me emme ehkä koskaan olisi puhuneet niin paljon ja niin syvällisesti, jos meidän ei olisi ollut pakko. Tai ei tietenkään olisi ollut pakko, mutta jos haluamme olla yhdessä ja rakentaa suhdetta, johon molemmat ovat tyytyväisiä, puhuminen on ollut silkka välttämättömyys. Se on tuntunut tosi vaikealta ja välillä sanojen löytäminen on tuntunut mahdottomalta. On ollut vaikeaa purkaa sairauteen liittyvää turhautumista ilman, että sitä kohdistaa toisen persoonaan.
Siis kiitos teille, endometrioosi ja Crohnin tauti. Te teitte meistä täydellisen parin.
Kirjoittaja Charlotta Piri opiskelee sosionomiksi ja seksuaalineuvojaksi. Charlotta on toiminut Parisuhdekeskus Katajan ja gynekologisen potilasjärjestön Korento ry:n vapaaehtoisena.