Yhteinen kieli on opeteltava parisuhteessakin

Kategoria: Blogi Kirjoittaja: Hannu Puranen

Loman jälkeisen ensimmäisen työreissun ensimmäinen päivä alkaa kääntyä kohti iltaa. Hikisessä kokoushuoneessa (jep ei ilmastointia) useamman ihmisen kanssa vietetty aika kuluttaa melko nopeasti miehen vaihtokuntoon. Ainakin paidanvaihtokuntoon.

Kun on päivän puhunut jotain muuta kieltä kuin omaansa, ei pääkopan sisällä tunnu enää olevan oikein mitään toimintaa. Onneksi päivä ei kuitenkaan ollut tasapaksu, vaan siihen sisältyi sarjakuvayllätys. Kesken päivän työkaveri laittoi viestillä sarjakuvan, jossa puhuttiin melkoisen karkeaan tyyliin eri kielen aiheuttamista haasteista (tai niiden voittamisesta) työyhteisössä. Sarjakuva toi mieleeni ajatuksen:

Jos saman kielen puhuminen on vaikeaa työpaikalla, niin mitä tapahtuu jos emme puhu samaa kieltä edes suhteessamme?

Saman kielen puhuminen auttaa kummasti kommunikoinnissa. Viittoilu ja huitominen harvemmin riittävät siihen, että kokee tulleensa ymmärretyksi haluamallaan tavalla, vaikka toisaalta hervoton huitominen on joskus ihan hauskaa ja aiheuttaa ainakin joitain reaktiota.

Mutta miten voisimme varmistaa, että tulemme ymmärretyksi ja puhumme samaa kieltä suhteessamme ja ymmärrämme molemmat sitä riittävästi?

Kieliä kun on monia. Ja nyt en ajattele vain kaikkia maailman kieliä, vaan myös sitä puhumatonta kieltä ja sen vaikutusta meihin kaikkiin. Ajattelen myös omaa taustaani siitä, miten olen tottunut kommunikoimaan ja miten erilaiset tavat puhua minuun vaikuttavat.

Kulttuurilla on yllättävän suuri merkitys siihen, miten kommunikoimme. Myös kielikuvien käyttäminen voi olla hyvinkin erilaista erilaisista kulttuureista tulleille. Ei siis ihme, jos välillä tuntuu oudolta, kun minusta hauskat suomalaiset kielikuvat eivät aiheuta työkavereissa toivottuja reaktioita. Tai noh, jos joku pitää tukahdettua säälinaurua toivottavana reaktiona… Voi vaan kuvitella tämän saman episodin oman kumppanin kanssa.

Otetaan esimerkkinä ihan perusklassinen tapaus: Työkaverini tulee kulttuurista, jossa keskustelua (lue diskuteerausta) arvostetaan eri tavalla ja sillä on erilainen merkitys kuin siellä, mistä minä tulen. Minun on välillä hyvin vaikea pysyä hänen perässään ja saada irti todellista ajatusta siitä puheen ja small talkin seasta. Joskus huomaan miettiväni, että missasinko jotain tärkeää, kun jäin pohtimaan sitä edellistä lausetta ja siinä sanottua?

Toinen vaaran paikka on kehut. Kun saan tällaiselta reilummin diskuteeraavalta henkilöltä kehuja vaikka hyvin tehdystä työstä, ensimmäisenä tulee mieleen, että onkohan tuo nyt aitoa ollenkaan? Tekee mieli kysyä ja tarkentaa, mutta en kuitenkaan kehtaa. Tyhmänähän tuo minua pitää jos en ymmärrä…

Samalla tavalla meillä voi käydä omassa parisuhteessa. Emme välttämättä pysy perässä toisen ajatuksenjuoksussa, jos se on poikkeaa jollain tavoin siitä, mihin itse on tottunut, tai siitä kuinka itse toimii. Miten vaikeaa onkaan kysyä tarkentaakseen ilman pelkoa siitä, että tulee jollakin tavalla leimatuksi.

Neuvominen olisi tässä niin helppoa ja yksinkertaista. Kysy, kuuntele ja kysy lisää, kun et ymmärrä. Mutta tuon toteuttaminen onkin sitten ihan jotain muuta kuin helppoa. Tosin harjoittelu ja asioiden toistaminen kuulemma auttavat. Eräs tuntemani treenaaja sanoi tämän minusta erittäin hyvin:

” Jos juoksee maratonin, niin siinä ei kunto paljon kasva. Mutta jos juokset lyhyitä lenkkejä useasti, kasvattaa se kuntoa”.

Toimii testatusti aika monen asian kanssa.

Avainsanat:
Hannu Puranen

Hannu Puranen

Olen nelikymppinen perheellinen työmatkaileva parisuhteilija, joka kirjoittaa omista tunteistaan ja matkaelämän tuomista ajatuksista. Joskus onnistun pääsemään tekstissä syvälle itseeni, mutta useimmiten se jää hyväksi yritykseksi. Työni vie minua tällä hetkellä aina välillä hetkeksi pois kodin ympyröistä ja se saa minut toisinaan mietteliääksi omasta olemisestani ja ajatuksistani. Näitä mietteitäni koitan saada muidenkin ymmärtämään muotoon.

Aiheeseen liittyvät artikkelit