Vauvaperheessä tapahtuvat erot

Kuuden kuukauden ikäinen Sofia-vauva katsoo minuun luottavaisena lattialta. Hän ei vielä ymmärrä että toinen hänen vanhemmistaan kertoi juuri, että ei enää jaksa parisuhteessa vaan haluaa erota.

Olen oppinut että perheneuvojan tehtävänä on auttaa asiakkaita keskustelemaan niistä asioista, joita he pitävät tärkeänä. Tässä tilanteessa joku sisälläni haraa kuitenkin vastaan. Onko erolle vaihtoehtoja?

Kirkon perheneuvonnasta hakee vuosittain apua noin 18 000 ihmistä. Pariskuntina apua hakevat toivoivat ensisijaisesti helpotusta vuorovaikutusongelmiin, erokysymyksiin ja uskottomuuskriisiin. Nämä peruskysymykset ovatkin pysyneet suhteellisen samoina monta vuotta, ja alueelliset erot paikkakuntien välillä ovat pienet. Näin tilastoidut tulonsyyt ovat kuitenkin melko väljiä, eivätkä kerro kovinkaan paljon siitä mitä perheneuvojan huoneessa puhutaan.

Viime vuosina minua on erityisesti huolestuttanut vauvavaiheessa tapahtuvat erot. Lastenvalvojallakin tähän tilanteeseen on havahduttu: tuttu työntekijä kertoi, että neuvotteluaikoja varataan nykyisin jo ennen lapsen syntymää.

On hyvin ymmärrettävää, että vauva- ja pikkulapsivaihe haastaa välillä vanhempien voimat äärimmilleen. Moni kuvaa tuota perhe-elämän jaksoa kaikkein vaativimmaksi elämässään. Elämän rytmit muuttuvat, yöuni on yhtäkkiä ylellisyyttä, entinen oma aika nyt lainaa lapselta ja toiselta vanhemmalta, puolisolta.

Ymmärrän, että ero puolisosta voi näyttäytyä helpotuksena äärimmäisen kuormittavassa tilanteessa. Ero tarjoaa mahdollisuuden ottaa ohjakset omiin käsiin, vaikuttaa hetken omaan tilanteeseen.

Totuus on kuitenkin usein toisenlainen. Eron jälkeen valittavana on usein yksinhuoltajan entistä raskaampi arki tai tapaavan vanhemman yksinäisyys ja jatkuva lasten ikävöiminen.

Yleensä ajattelen, että päätös erosta on puolisoiden asia, ja minun tehtäväni ammattilaisena on auttaa eron toteuttamisessa rakentavalla tavalla.

Pikkulapsivaiheen eroissa äänensävyni on muuttunut, ja aika usein huomaan kysyväni vanhemmilta, voisitteko yrittää vielä pari vuotta.

Tilanne voi helpottua huomattavasti muutamassa vuodessa. Vaikka pariskunta päätyisi lopulta eroon, on muutaman vuoden aikalisällä iso merkitys.

Tutkimusten mukaan pikkulapsivaiheen haasteista selviytyvät parhaiten vanhemmat, jotka pystyvät säilyttämään yhdessä tekemisen, kimpan tunteen arjen paineiden keskellä. Siinä auttavat reilu työnjako kotitöiden osalta, rakentava asenne riitelyssä ja sopuisuutta etsivä asenne. Arkihuomaavaisuus, kiittäminen, huomioiminen ja hellittely on myös tärkeää.

Iso merkitys on myös perheen ulkopuolisella turvaverkolla, isovanhemmilla, tädeillä, sedillä ja enoilla ja ystävillä. Ajoittainenkin apu lastenhoidossa tai jonkun konkreettisen asian hoitamisessa on tärkeää. Apua pitää uskaltaa tarjota ja pyytää.

Joskus nämä verkostot ovat jääneet syntymäpaikkakunnalle, pahimmillaan satojen kilometrien päähän. Silloin helpotusta elämään voi saada perhetyön ja esimerkiksi seurakunnan kerhotoiminnan kautta.

Vähättelemättä pikkulapsivaiheen haasteita moni muistaa tuon elämänvaiheen myös yhtenä palkitsevimmista. Lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen, lapsen välittömyys ja uteliaisuus ovat asioita, joita ei muualta elämässä kovin helposti saa.

Sofia-vauvan vanhemmille kuuluu tänään hyvää. Keskusteluissa on saatu keskeisiä solmuja avattua ja varovainen toivo yhteisestä tulevaisuudesta on herännyt.

Avainsanat:
Pekka Puukko

Pekka Puukko

Olen pappi, perheneuvoja, psykoterapeutti, työnohjaaja ja organisaatiokonsultti, jonkun sortin kirkon jokapaikanluuta. Olen katsellut, ihmetellyt ja ihastellut suomalaisten perhe-elämää perheneuvojan tuolista vuodesta 1997. Rakkaus parien ja perheiden kanssa työskentelyyn on säilynyt vahvana. Noista havainnoista nousevat tämän blogin tekstit. Oma elämä tuntuu nyt rikkaalta, meillä on uusperhe johon kuuluu ihana puoliso, erinäinen määrä lapsia, vävyjä, lapsenlapsia ja koiria. Voimia työhön ja elämään antaa nämä läheiset ihmiset, saariston luonto ja tulen loimotus lähes satavuotiaan talon pystyuunissa.

Aiheeseen liittyvät artikkelit