Työmatkalla

Kategoria: Blogi

Hotellihuone on hiljainen. Liian hiljainen. Pyysin sellaisen, jossa saa hyvin unesta kiinni, sillä huomenna on yksi vuoden tärkeimmistä päivistä töissä ja uni on tärkeä kaveri. Tässä sitä kuitenkin istutaan ikkunalaudalla ja kirjoitetaan ajatuksia. Isoksi mieheksi pääsin muuten ikkunalaudalle yllättävän ketterästi, en siis ole ehkä ihan vielä matkustamisen kangistama. Onhan se aika hip ja pop sanoa kirjoittavansa hotellissa ikkunalaudalla istuen. Niin ja muuten ulkona sataa ja tulee. Ihan kuin tilauksesta. Aika dramaattista.

Olen matkustanut työni vuoksi paljon ja tutuksi ovat tulleet eri kaupungit ja hotellit. Alussa sitä tunsi vain suurta intoa aina matkan lähestyessä – se oli uutta, erikoista ja ihmeellistä. Päästä nyt ulkomaille työmatkalle! Tunsi olevansa oikein tärkeä. Ei siinä hetkessä ja tunteen palossa tullut hirmuisesti ajateltua kumppania ja hänen tunteitaan. Tämän työn valitseminen oli yhteinen päätös, mutta eihän meistä kumpikaan tuntenut todellisuutta. Nyt olen pyrkinyt huomioimaan myös kumppani tunteita.

Parin ensimmäisen reissun viehätyksen jälkeen sitä huomasi aina välillä tuntevansa itsensä jotenkin ontoksi tai tyhjäksi. Mietin monta iltaa syytä tälle. Asiathan olivat yleisellä tasolla hyvin, vatsa oli täysi, takana hyvä ja mielenkiintoinen päivä, toinen edessä. Löysin kuitenkin aika pian itseni kaipaamassa jotain tuttua ja turvallista – oli se sitten suomen puhumista tai tuttua kättä hipaisemaan selkää ohi mennessä, pientä hymyn häivettä tai silmän pilkahdusta.

Hotellin henkilökunnan ystävällisyys ja huomaavaisuus tuovat pienen häivähdyksen jostain tutusta ja turvallisesta, mutta ei siitä ole sen aidon ja alkuperäisen voittajaksi. Onhan se ihan kiva, että sinut tunnetaan hotelleissa ja saat vierailuillasi ehkä vähän jotain pientä ylimääräistä, mutta huoneluokan korotus, ruokavoucheri tai pieni drinkkilippu ei poista tyhjyyden tai onttoutta tunnetta. Kaipaus omaa rakasta kohtaan on aina välillä aika kova, varsinkin näin iltaisin.

Välillä mietin, olenko jotenkin pehmo tai erilainen, kun kaipaan ja jätän suosiolla kohteiden houkutukset muille – vaikka työmatkailu on monella tavalla tuonut minulle valtavasti niin tietämystä, uusia ystäviä kuin näkemystäkin, saa jokainen reissu minut edelleen kaipaamaan. ”Mutta minulle se, että kaipaa, tarkoittaa sitä, että tietää elämässään jonkin olevan vakaata ja jotain mihin voin turvautua silloin, kun iskee vaikea hetki.” Vaikka toista ei saisikaan silloin kiinni, niin pelkkä tieto olemassaolosta riittää. Ihanan romanttistahan se on kertoa kaipaavansa toista, vaikka ihan vaan viestillä, mutta ei se tuo rakasta siihen hetkeen tai minua sinne. Vain elokuvissa toinen hyppää seuraavaan koneeseen ja lentää sun luokse silloin kun kaipaus on kovinta.

Sade näyttää tauonneen. Katselen alas ikkunasta (olen siis onnistunut pysymään tämän koko ajan ikkunalaudalla). Alhaalla puistossa kävelee pariskunta. Toinen parista nojaa toiseen ja heidän kävelyvauhtinsa hidastuu. Katselevat toisiaan hetken ennen, kuin suutelevat. Tai ainakin päät ovat kovin lähellä toisiaan, ei täältä ikkunan läpi niin tarkkaan näe pimeään. Sen verran kuitenkin tämä minuun vaikutti, että laitoin kotiin tavanomaisen ”hyvää yötä” -viestin kylkeen lisäyksen ”Kaipaan sua!”.

 

Avainsanat:
Hannu Puranen

Hannu Puranen

Olen nelikymppinen perheellinen työmatkaileva parisuhteilija, joka kirjoittaa omista tunteistaan ja matkaelämän tuomista ajatuksista. Joskus onnistun pääsemään tekstissä syvälle itseeni, mutta useimmiten se jää hyväksi yritykseksi. Työni vie minua tällä hetkellä aina välillä hetkeksi pois kodin ympyröistä ja se saa minut toisinaan mietteliääksi omasta olemisestani ja ajatuksistani. Näitä mietteitäni koitan saada muidenkin ymmärtämään muotoon.

Aiheeseen liittyvät artikkelit