Sarvien kutinaa – hankauspintaa vaiko itsepäisyyttä, itsenäisyyttä vai itsetuntoa

PariAsiaa

Biologian tunnilla en ollut niitä aineesta kiinnostuneempia oppilaita, joten paljon meni ohi korvien. Mutta semmoinen asia jäi mieleen, että hirvet hankaavat puuhun sarviaan, kun ne joko kasvavat tai kutisevat. Uroshirvet kalisuttavat sarviaan taistellessaan toistensa kanssa naaraiden kiinnostuksesta ja käsittääkseni aika kiihkeästi. Tämä tapahtuu jo ennen pariutumista. Kisan voittaa kiihkein ja voimakkain. Miten on, antautuuko naaras aina voittajalle? Tarvitseeko häviäjä sarviaan enää parantumisen jälkeen tappeluun? Muiden uroksien tai vaikka naaraan kanssa? En tiedä. Luontoihmiset tietävät tästä taatusti enemmän.

Tuli tuossa mieleeni parisuhdekurssia ohjatessani, että niinhän se on meillä ihmisilläkin. Kun elämme parisuhteessa, meillä on pari, ihminen, joka kanssamme elää ja joka joutuu, tai pääsee kalisuttamaan sarviaan meitä vasten sekä tietenkin toisinpäin.

Rakastuneina valitsemme puolison, joka miellyttää silmää ja saa olomme hyväksi. Pikkuviat eivät silloin haittaa mitään. Olemme auliina antamaan tahtomme toisen käsiin. Siinä sitten elämän edetessä alkavat omat tahtomme voimistua puolin ja toisin. Eroavaisuuksia alkaa löytyä ja alun hassut hutiloinnit esimerkiksi siivouksesta, alkavat ärsyttää.

Mittelöt alkavat. Kuka tahtoo mitäkin, milloin ja minkä vuoksi. Miksi haluamme eri asioita kuin ennen? Siitä alkavat hirviaikamme. Sarvet kutisevat, kun oma tahto kasvaa, ja ennen pitkää niitä on pakko hieroa johonkin. Se joku on se rakkain, oma kumppani. Hirvittää hirveästi hirvimäisyys, se itsepäisyys, kun kalistellaan yhdessä. Sattuu ja kihelmöi, niin omaa kuin toisenkin päätä.

Luulen, että avioliiton alussa se on itsepäisyyttä, tervettäkin. Vaikka ollaankin parisuhteessa, ihminen joutuu opiskelemaan niin liittoaan, kuin puolisoaankin, mutta ennen kaikkea itseään. Muutumme alati, tahdomme sitä taikka emme. Elämänpolkumme muovaa meitä siinä piittaamatta haluistamme taikka toiveistamme.

Haluamme tulla huomatuksi, rakastetuksi ja olla tärkeimpiä toisillemme. Usein se kyllä taitaa olla niin, että kasvamme eri tahdissa, jolloin toinen on kalisteluvaiheessa ja toinen ihmettelee moista taisteluhalukkuutta.

Viisas puoliso antaa tilaa, kun huomaa tarpeen.

Silloin kun molemmat ovat yhtäaikaisesti kasvuprosessissa tai muussa kriisissä, onkin kalistelu kovaa. Siitä häipyy analysointi, koska isojen sarvien juurelta ei näe juuri karvatuppea kauemmas.

Ajattelen myös, että kun vanhenemme, niin samalla itsenäistymme liitossamme, vaikka olemme yhdessä. Meillä on eri tarpeita ja vanhemmiten hyväksymme ne ehkä paremmin itsellemme ja toisillemme. Tämä tosin vaatii avointa kalistelua ja runsaasti keskustelua. Samalla kun huomaamme muuttuvamme, tarvitsemme enemmän omaa itsenäistä aikaa. Tämä voi asiasta keskustelemattomassa suhteessa näyttäytyä kylmyytenä puolisoa kohtaan. Toinen voi tuntea yksinäisyyttä, kun kalistelukaveri etääntyy.

Sarvet ovat siis hyvä asia. Emme voisi kasvaa suhteessa, ellei meillä olisi kalistelukaveria. Kun kutittaa kasvun aikana, tai sattuu sydämeen, niin on parasta, kun vastassa on taistelussa se oma rakas tuttu sarvekas. Hän antaa hangata ne ongelmat itseään vasten, mitä meillä milloinkin onkin. Vain hankaamalla helpottaa, joskus pitkäksikin aikaa. Kun ei enää kutise, niin lakkaa kasvamasta, kehittymästä ja tilalle astuu hiljaisuus ja välinpitämättömyys. Kuka sitä haluaa?

Kalistelut pitää kalistella, niin sitten on hirrrrrrveän helpottavaa. Sen tiedän minäkin, biologian tunneilla nukkunut.

Avainsanat:
Kristiina Ketola-Orava

Kristiina Ketola-Orava

Olen oululainen aikuinen nainen. Puolisoni Pasi kanssa olemme yhdessä uusperheilleet noin 20v. Tällä hetkellä kotona asuu kolme meille sijoitettua nuorta. Biologisia lapsia on neljä, joista kaksi elää. Äitipuolena olen toiminut 20v kahdelle mieheni lapselle. Sijaisäitinä olen ollut 13v kuudelle meille sijoitetulle lapselle, joista kolme on jo muuttaneet omaan elämäänsä. Olen perushoitaja, perhehoitaja, pride-kouluttaja, sijaishuollon mentori, uusperheneuvoja ja parisuhdekurssittaja. Kaiken tämän keskellä harrastan yhdistystoimintaa, lukemista ja kirjoittamista. Kaksi runoteosta: Olipa toisenkin kerran, Vihreä Kettu (2008) sekä Oodeja riippuvalle lihalle. Vihreä Kettu (2006) Motto: Onni tehdään tahdolla.