Aina ei vain riitä: ei itselleen eikä muille

Blogi

”Sinä riität, sinä riität, olet kaunis juuri noin. Sinä riität, sinä riität, olet täydellinen juuri noin. Aurinko nousee, aurinko laskee, mut hymys aina loistaa voi.”

Mikko Harju laulaa iskelmäradiossa kauniisti riittämisestä. Tätä kappaletta käytän tsempparina, niinä päivinä, kun tuntuu, ettei mikään riitä, eikä hymy loista.

Niinä päivinä en riitä edes itselleni, saatikka kenellekään muulle.

Paha olo, paha mieli vyöryy jostain itseni sisältä ja valtaa mieleni kokonaan. Olo on yhtä aikaa surullinen, apea ja voimaton. Ne päivät ovat niitä, jolloin mietin lihomisiani, vääriä tottumuksiani, huonoja mielipiteitäni, vääriä lastenkasvatustekoja, sekä yleensäkin omia huonoja puoliani.

Niinä päivinä poden maailmantuskaa, mittarilla maitopurkkien järkevä huuhtominen ja viikkaus, sekä maailman merien muovilauttojen jatkuva laajeneminen. Niinä päivinä en näe maailman enää pelastuvan, millään keinolla, edes suuren maan presidentin vaihdolla. Silloin uskon ihmiskunnan menehtyvän. Ja kaikki on minun syystäni, kykenemättömyyttäni ihmisenä. Silloin tuntuu, että vajoan totaaliseen surukuiluun.

Mistä tuo alakulo tulee? Viisainta olisi ohittaa itseltään tuo kysymys. Sen märehtimisestä ei ole mitään hyötyä. Turha arpoa yksinään, onko kysymys huonosti nukutusta yöstä, aamun ilmasta, kahvin kitkeryydestä tai jostain muusta yhdentekevästä asiasta. Silloin, kun se tulee omasta itsestä, mustuneesta mielestä, eikä jonkun muun aiheuttamasta asiasta, koko juttu on itsetuotantoa.

Miksi joka asialle pitäisi löytää syy? Eikö ennemminkin pitäisi makustella, että mikä tämä tunne oikein on ja voiko sen muuttaa. Näinhän ne elämäntapaoppaat opettavat.

Mielentuskaisuus ja oma riittämättömyyden tunne on musertava yhdistelmä. Terve elämän miettiminen on hyväksi, ja siinä voi kehittyä.

Kun on todettu masennus tai joku muu mielialan totaali lasku, siis lääketieteellisesti, on loukkaus kehottaa ihmistä mynchausenimaiseen positiivisuuteen. Silloin itsensä nostaminen suosta ei onnistu pelkästään oman tai ystävien keittiöpsykologian avuin.

Mielestäni kenenkään ei tarvitse riittää aina. Kauhistuttavaa ajatella ihmistä, joka AINA riittäisi itselleen ja kaikille muille siinä sivussa. Sellaisen ihmisen kanssa olisi todella vaikea jutella omina riittämättömyyden päivinään. Miten hänelle kehtaisi paljastaa omia pikkumaisia ajatuksiaan, mustia mietteitään. Ei niin mitenkään.

Riittämättömyyden päivinä puhutaan ja soitetaan sellaiselle ihmiselle, joka itsekin on välillä riittämätön itselleen ja muille. Häneltä ei tule parannusehdotuksia tai lisähaukkumisia tilanteeseen, eikä hämmästyneitä kommentteja mokomasta mielialasta. Silloin soitetaan The Ystävälle. Ystävälle joka kuuntelee ja ymmärtää ja liittyy omiin tuntemuksiisi ja ajatuksiisi. Sen puhelun jälkeen riität taas, edes itsellesi ja hymysi löytää takaisin kasvoillesi.

Parhaimmassa tapauksessa asut suhteessa tällaisen ystäväsi kanssa. Kyseessä on puolisosi, elämäsi rakkaus, mutta myös elämäsi suurin ymmärtäjä.

Hän näkee sinut arjessa, kun olet alaston. Kun mielesi on alaston, ja olet paljaimmillasi, kun olet täysin suojaton. Silloin mitataan rakkaus.

Rakkaus on riittämistä. Rakkaallesi riität silloinkin, kun et riitä edes itsellesi. Rakkaallesi riität, kun vain olet. Riität silloinkin, kun sinulla ei ole yhtään mitään, mitä antaa itsestäsi toiselle.

Ainoa mitä sinun pitää jaksaa ja uskaltaa, on se, että kerrot ettet riitä, että sinulla ei ole mitään, mitä antaa. Sinulla on siis lupa olla täysin riittämätön. Silloin sinulta ei odoteta mitään. Se vaatii todellista uskallusta todeta se ensin itse ja kertoa se toiselle.

Muut ihmiset, muu maailma saattaa käydä suojaamattoman mielesi kimppuun kuin raateleva susi, ja repiä sinua siihen suuntaan, mihin haluaa. Mieti siis kenelle mielesi riittämättömyyden paljastat. Riittämättömyyden turva on toisen ihmisen sylissä, ihmisen joka ei pelkää kohdata riittämättömyyttä itsessään tai toisessa ihmisessä. Ymmärtäminen menee riittämättömyyden edelle. Kuka meistä muuta haluaa lopulta elämältään, kuin olla turvassa? Turvassa myös omilta mustilta mietteiltämme.

Elämä riisuu meiltä elämänvarmuutta, turvallisuutta ihan joka päivä, kuin huomaamatta, haurastaen kestävyyttämme. Ehkä toisilta pikkuhiljaa, toisilta äkillisen murskaavasti.

Perusturvallisuuden totaalisesti rikkoutuessa, rikkoutuu myös mieli. Elämään pettymistä seuraa aina ensin oma riittämättömyyden tunne, kuin pettymys itseensä. Alkukantainen häpeä nostaa päätään, ja itse käännämme oman mielemme itseämme vastaan. Tässä kohdin tarvitsemme todellista ymmärtävää hoivaa, ja turvaa, jota rakkaudeksi kutsutaan. Silloin jonkun täytyy osoittaa meille meidän riittävän riittämättöminä.

Paljastamalla itsensä ja tunteensa voi saavuttaa sen, mitä eniten kaipaa, mielenrauhan riittämisessään

Uskallusta olla paljas. Alasti itsellemme ja toisillemme. Sitä me täällä opettelemme. Riitetään?

Avainsanat:
Kristiina Ketola-Orava

Kristiina Ketola-Orava

Olen oululainen aikuinen nainen. Puolisoni Pasi kanssa olemme yhdessä uusperheilleet noin 20v. Tällä hetkellä kotona asuu kolme meille sijoitettua nuorta. Biologisia lapsia on neljä, joista kaksi elää. Äitipuolena olen toiminut 20v kahdelle mieheni lapselle. Sijaisäitinä olen ollut 13v kuudelle meille sijoitetulle lapselle, joista kolme on jo muuttaneet omaan elämäänsä. Olen perushoitaja, perhehoitaja, pride-kouluttaja, sijaishuollon mentori, uusperheneuvoja ja parisuhdekurssittaja. Kaiken tämän keskellä harrastan yhdistystoimintaa, lukemista ja kirjoittamista. Kaksi runoteosta: Olipa toisenkin kerran, Vihreä Kettu (2008) sekä Oodeja riippuvalle lihalle. Vihreä Kettu (2006) Motto: Onni tehdään tahdolla.