Rasvaa koneeseen

Kategoria: Blogi

Kyllä se on niin, että vanheneminen on taidetta, niin kuin taiteilija Junnu Vainio laulussaan lauloi. Minusta se todellakin on taiteilemista, että saa tämän vanhenevan kropan pysymään mielensä ( -ja miehensä!) tahdissa.

Ihanaa aikaa saa elää, kun tuntee sekä itsensä että puolisonsa. Ja osaa kysyä ne asiat, joita ei tiedä tai muista. Mikään ei ole salamyhkäistä vaan reilua, suoraa ja mutkatonta. Tunnelma on rento ja helppo. Kumpikin tietää omat ja toisen puutteet, sekä ne asiat, mistä toinen hermostuu. Turhia ei ärsytetä, eikä turhista ärsyynnytä.

Elo on aika leppoisaa. Mieli on hyvä, kun on kumppani, joka on kiinnostunut minun jutuistani, – ainakin useimmiten. Isoimmat riitelyt on riidelty ja kinaa tulee joskus jostain hyvin pienistä turhanpäiväisistä jutuista: silloinkin riidan oikea syy on jommankumman väsymys, nälkä, joku muu harmitus tai vain liian kuormittava elämäntilanne.

Onneksi on myös yhteinen huumori. Jos asia ei heti naurata, niin viikon päästä jo kuitenkin. Vielä riittää virtaa myös erotiikan merkeissä. Ja romantiikan. Ja halun.

Olisihan se ihanaa, jos tämä kroppa tekisi aina yhteistyötä mielen ja mielikuvien kanssa.

Onneksi hyvässä suhteessa ymmärrys näkyy myös seksielämässä. Onneksi seksiinkin liittyvistä asioistakin voi keskustella samoin kuin mistä muusta tahansa.

Onneksi toiselle voi kertoa, että tänään ei oikein ole eroottinen olo. Tänään koen itseni vanhaksi ja väsyneeksi, tänään haluan vain syliin, jos siihenkään. Tarvitsen omaa aikaa, eikä sekään ole loukkaus. Joskus ollaan vain kuin kaksi apinaa, rapsutellaan toisiamme sieltä mistä tarvitsee. Kumpikin voi kertoa mitä tarvitsee, toivoo, haluaisi tai ei haluaisi. Kumpikin osaa ja uskaltaa puhua.

Onneksi kumpikin rakastaa myös itseään, niin ei tarvitse elää toisen ihmisen halujen kautta.

Joskus, kun päivällä viestitellään, kuinka kovasti illalla ollaankaan sillai, niin saattaa käydä niin, että illalla jo jompikumpi toteaa, että kyllä tekisi mieli, mutta kun ei vaan jaksa. Se siitä sitten seuraavaan kertaan, ja ihan hyvä niin. Ei, pakkopanoille!

Sitten kun päästään itse asiaan, niin silloinkin voi puhua. Ja monesti ihan pakko onkin. Jos haluaa rakastella pöydällä, on ihan ok pyytää tyynyä ristiselän alle, ihan missä vaiheessa tahansa. Ja aina ennen sitä, on oikeus käydä vielä yhden kerran wc:ssä, kyllä se hyvä kumppani odottaa. Ja jos se ehtikin laskeutua sillä välin, niin sekin on ihan hoidettava juttu. Mikään ei hävetä eikä nolostuta.

Ja jos nolostuttaa, niin puhutaan se ensin ja sitten käydään hommiin. Mitään tunnetta ja oloa ei tarvitse teeskennellä tai hävetä, voi olla se mitä on.

Ja sitten siitä romantiikasta. Romantiikka on sitä, mikä itsestä siltä tuntuu ja näyttää. Ja sen sitä, mitä ja miten toisen näkee.

Ajattelepa, kun tämmöinen kohta kuusikymppinen nainen seisoo hikisenä kuumissa aalloissaan alasti parisängyn vieressä. Ottaa ja laittaa kosteuttavat silmätipat, suihkauttaa allergiasuihkeet kuivaan nenäänsä, laittaa kosteusvoidetta kasvoihinsa, Tokmannin tarjous-hevossalvaa kipeään selkäänsä ja rasvaa korppuiset kantapäänsä.

Ajattelepa sitä, kun toinen on sinua siinä katsellut rakkauden silmin, ja kysäisee muina miehinä, että josko laitettaisiin rasvaa vielä sinne yhteen koloon.

Onko se romanttista? Kyllä on, mitä suuremmassa määrin. Se on tosi rakkautta. Sitä paitsi, litinä on rakkauden ääntä.

Ja sen rasvan kanssa voi todellakin irrotella. Sitä voi sievistellen säilyttää pinkissä purkissa, vaikka se olisikin ostettu marketin tarjoushyllystä. Sitä ei tarvitse hävetä, rasvalla ne kaikki muutkin kunnon koneet käy! Joten rasvaa koneeseen, ja hommiin! Jokainen saa tehdä taiteensa kuten haluaa, rasvalla tai ilman.😍

Mutta siitäkin on hyvä keskustella kumppaninsa kanssa.

Avainsanat:
Kristiina Ketola-Orava

Kristiina Ketola-Orava

Olen oululainen aikuinen nainen. Puolisoni Pasi kanssa olemme yhdessä uusperheilleet noin 20v. Tällä hetkellä kotona asuu kolme meille sijoitettua nuorta. Biologisia lapsia on neljä, joista kaksi elää. Äitipuolena olen toiminut 20v kahdelle mieheni lapselle. Sijaisäitinä olen ollut 13v kuudelle meille sijoitetulle lapselle, joista kolme on jo muuttaneet omaan elämäänsä. Olen perushoitaja, perhehoitaja, pride-kouluttaja, sijaishuollon mentori, uusperheneuvoja ja parisuhdekurssittaja. Kaiken tämän keskellä harrastan yhdistystoimintaa, lukemista ja kirjoittamista. Kaksi runoteosta: Olipa toisenkin kerran, Vihreä Kettu (2008) sekä Oodeja riippuvalle lihalle. Vihreä Kettu (2006)

Motto: Onni tehdään tahdolla.

Aiheeseen liittyvät artikkelit