Parisuhteessa, kun puoliso sairastuu

Blogi

Ajoin viikonloppuna tutun sairaalan ohi ja mieleeni palasivat tapahtumat vuosikymmenten takaa. Minun oli kirjoitettava näistä ajatuksistani puolisolleni, tässä katkelmia kirjeestäni:

”Muistatko miten nuorena parina palasimme ensimmäiseltä yhteiseltä ulkomaanmatkaltamme. Lomamatkan jälkeen sinä voit huonosti ja minun oli saateltava sinut ensiapuun. Esikoisemme oli oppinut juuri kävelemään ja odotimme toista lastamme. Olimme ottaneet ison asuntolainan, avioparina olimme vielä tuoreita, työelämässäkin oli epävarmaa ja stressaavaa. Muistan, miten ensiavun penkillä tuskan hiki nousi otsallesi ja katseesi harhaili. Et ollut läsnä, kivut puristivat rintaasi.

Pienen hetken kuluttua lääkäri ilmoittaa aloittavansa tehohoidot. Keuhkoveritulppa oli arvaamaton ja vaarallinen. ”Vaimo voi lähetä lähteä kotiin, ilmoitamme myöhemmin.”

Minä jäin istumaan ensiavun kovalle sohvalle. Puristin sylissäni pientä poikaamme ja tunsin raskauspahoinvoinnin sekoittavan tajuntaani. En muista, miten löysin auton sairaalan parkkipaikalta tai miten selvisin 30 kilometrin matkasta kotiin. En olisi uskaltanut mennä kotiin, mutta aikana, jolloin kännyköitä ei ollut, minun oli pakko olla puhelimen ääressä.

Kuljin huoneesta toiseen, yritin rauhoitella itseäni ja pientä poikaamme. Äidin levottomuus tarttui häneen. Pohdin, jäänkö minäkin leskeksi, kuten äitini oli jäänyt 40 vuotiaana, minä, joka olin vasta 26- vuotias. Saattelenko hautaan sinut, jonka juuri olin saanut vierelleni. Sinut, lastemme isän, elämänkumppanini ja parhaan ystäväni?

Tuijotin puhelinta, valvoin yön. Aamulla lähdin takaisin sairaalaan, pääsin viereesi, vaikka en saanut sinua koskettaa.

Tilanteesi oli yhä vakava. Kukaan ei kysynyt minusta tai voinnistani. Kukaan ei kysynyt nukuinko yöllä tai onko perheellämme apua.

Sinä sait parasta hoitoa, mitä Suomessa voi saada. Mutta minä olin omainen ja vieras, jonka toivottiin saapuvan vierailuaikana. Sydämeni oli täynnä huolta ja tuskaa, voin pahoin sairaalan hajuista ja sylissäni oli itkevä lapsi. Minä olin vieras.

Viikon kuluttua pääsit osastolle ja aloit toipua. Neljän kuukauden kuluttua olit osastolla uudelleen. Ja neljän vuoden ja kymmenen vuoden ja kahdenkymmenen vuoden päästä. Yhä uudelleen tulen katsomaan sinua sairaalaan sydän väristen vierailutunnilla. Liian usein huolestuneena. Uusia jäähyväissanoja, suukkoja ja rakkauden tunnustuksia. Sinä rakkaani olet sairastanut paljon, minä olen pelännyt paljon.

Tämä kuoleman pelko tuli tutuksi, kun isä kuoli kotiin pirtin lattialle ja äiti uupui syöpäpotilaana 50 vuotiaana. Tai, kun pieni koululaisemme taisteli hengestään jäätyään koulumatkalla auton alle.

Olen ollut liian usein sairaalassa omainen ja vieras. Mutta kertaakaan en muista, että joku sairaalassa olisi kysynyt, miten minä ja lapset voimme tai tarvitsisimmeko apua.

Olisin tarvinnut tuon kysymyksen, sillä olemmehan me perhe. Sinun terveydentilasi on perheemme vakauden pohja. Sinun toivosi on myös meidän toivomme ja sinun kipusi on meidänkin kipumme. Olen kiitollinen terveydenhuollolle, että olet yhä vierelläni. Kiitollisena maksan veroja”

Parisuhdekeskus Kataja teki kyselytutkimuksen perheille, joissa työikäinen puoliso on sairastunut. Hekin odottivat tätä kysymystä:

Miten sinä puolisona voit? Tai millainen vaikutus puolison sairastumisella on suhteeseenne, lapsiinne ja koko elämäänne.

Tahdon olla mukana rohkaisemassa terveydenhuollon henkilökuntaa huomaamaan myös perheen. Voisiko sen ehtiä perushoitojen rinnalla?

Kysymyksen esittämiseen ei tarvita erityiskoulutusta tai terapianäkökulmia. Läsnäolo, kuuleminen, huomaaminen ja empatia auttavat. Kysymys ”Miten sinä voit?” antaa voimia ja uusia näkökulmia myös avun etsimiseen ja tukiverkkojen kartuttamiseen.

Sillä liian usein puoliso unohtaa itsensä. Olen vain vieras omainen. Vierailutunnilla.

Avainsanat:
Liisa Välilä

Liisa Välilä

Olen Liisa, 53-vuotias kaupunkilainen maalainen, villasukkia neulova voimavarakeskeinen psykoterapeutti, pappi ja Katajan toiminnanjohtaja. Elämäntyötä perheiden ja parien sekä ilojen ja surujen kanssa olen saanut tehdä jo yli 30 vuoden ajan. Minua kiehtovat ihmisten voimavarat, usko, toivo ja rakkaus. Innostun kaikenikäisistä ihmisistä, elämäntarinoista ja unelmista. Juhlahetkiä ovat isolla joukolla vietetyt ateriat. Erityisen upeita ovat ne päivät, jolloin saan ruokapöydän ääreen oman perheeni, puolisoni Juhan sekä jo omiin koteihinsa muuttaneet omat lapset. Bloggauksissani pohdin kokemaani, näkemääni ja kuulemaani.