Kun myrsky nousee

Blogi

Se tapahtuu useimmiten huomaamatta, hiipien, salaperäisesti.

Jonain päivänä herään siihen, että asun vieraan ihmisen kanssa, jolla on kummallisia ja ärsyttäviä tapoja, joka puhuu turhia ja jota en jaksa kuunnella. Tuo vieras jättää tavaroita vääriin paikkoihin, suhtautuu kaikkeen liian huolettomasti ja näyttääkin ihan typerältä. Miksi ihmeessä jaan elämäni sen kanssa?

Järkipuoli päässäni viestii seuraavaa: ”Sanna, taitaa olla taas vähän liikaa kuormaa elämässä? Milloin viimeksi istuitte alas ja juttelitte kunnolla, olitte lähellä, piditte toisianne hyvänä? Muistatko kiittää kaikesta siitä, mitä olet alkanut arjessasi pitää itsestäänselvyytenä, kuten valmiista ateriasta, jolle saat työhuoneestasi kivuta tai kyydistä illalla myöhään asemalta – ja välillä kauempaakin – kotiin lämpimässä autossa? Milloin viimeksi olit valmis itse toimimaan toisen hyväksi?”

Tunnepuoli päässäni sen sijaan murjottaa, viestii että olen valinnut väärin ja minähän se tässä taivun ja joustan koko ajan. Miten tuosta toisesta onkaan tullut tuollainen? Mitä sille on tapahtunut, kuka tai mikä sen muutti?

Joskus myrskyn nousun onnistuu vielä tuossa vaiheessa estämään: tuuli laantuu eikä ukkosta tulekaan. Herään ”unestani” ja totean, että oma pää ja kroppa taitavat olla negatiivisella kierteellä, sellaisella jossa toisen syyttäminen omasta pahasta olosta on helpointa. En jaksa ottaa vastuuta ajatuksistani ja teoistani aikuisen tavoin, vaan syydän oman väsymykseni toisen päälle ja kannettavaksi.

Aina myrskyn estäminen ei kuitenkaan onnistu. Alkaa sataa ja ukkostaa oikein kunnolla, salamat leiskuvat ja huuto raikaa. Vanhat syytökset kaivetaan esiin naftaliinista ja niillä sivalletaan taas kertaalleen arkoihin paikkoihin. Jotain uuttakin toki aina keksitään, onhan ihmisen mieli rajaton lähde tässäkin mielessä.

Sen jälkeen olo on likainen ja ikävä ja kestää kauan, ennen kuin voi antaa anteeksi, etenkin itselleen.

Pitämällä huolta itsestäni ja omasta jaksamisestani pidän parhaiten huolta myös siitä, ettei myrsky nouse, ainakaan liian usein.

Puolisoni tehtävä ei ole tehdä minua onnelliseksi, vaan se on omalla vastuullani (vaikka hän suurin onni elämässäni onkin).

Panostamalla elämäni tärkeimpään ihmissuhteeseen kannan myös osaltani vastuun siitä, millaista meidän arkemme on. Silloin kanssani asuu tuttu ja rakas ihminen vieraan sijasta. Eikä mikään ole ihanampaa kuin herätä aamuisin toisen hymyyn.

Avainsanat:
Sanna Mäkipää

Sanna Mäkipää

Olen viisikymppinen ihmissuhdealan yrittäjä. Koulutan, työnohjaajan ja teen konsultaatioalan töitä erilaisissa työyhteisöissä ja organisaatioissa. Intohimoni ovat aina olleet ihmiset, elämän kiemurat ja erilaiset kohtaamiset. Olen ollut reilut 30 vuotta naimisissa saman miehen kanssa. Olemme yhdessä kasvaneet monenlaisten vaiheiden jälkeen tähän hetkeen, joka on hyvä ja toimiva. Meillä on viisi lasta ja neljä lastenlasta. Teksteissäni kerron ajatuksiani ja havaintojani parisuhteeseen liittyen. Pohdin, pureskelen ja kyseenalaistan. Ihmettelen ja hämmästelen. Joskus saatan runoillakin, jos siltä tuntuu. Ja mielelläni kuulen teidänkin ajatuksianne.