Onni ja harmonia, missä te luuraatte?

Kategoria: Blogi

Miksi niin usein tuntuu, että elämä voisi olla aivan siedettävää, jos tuo toinen vain ei olisi niin paljon sitä ja hän olisi paljon enemmän tätä? Pettymys seuraa toista aivan kuin kevät talvea.

Tyytyväinen mieli on jäätelöpallo, juuri kun nautinto on suurimmillaan, on se loppu. Ja niin vellovat taas kina, eripura ja se suuri kummastus: mitä minä tuossa toisessa olinkaan näkevinäni?

Pettymyksillä on raivostuttava tapa kasaantua kammottaviksi möykyksi, jotka tukkivat onnen ja tyytyväisyyden vapaan virtauksen.

Kuinka voisin kelliä mielihyvää hyristen tässä kainalossa, kun mielessäni on vahvoja muistijälkiä repivistä riidoista? Kuinka voisin antautua tähän hetkeen, kun samalla pelkään sen olevan kohta ohi? Kokemuksesta tiedän, että viimeistään jonkun päivän päästä emme ole yhdestäkään pilkusta yhtä mieltä.

Onnen uudelleen määrittelyä

Entä jos lakkaisin pettymästä siihen, ettemme taaskaan löytäneet yhteistä säveltä, puhumattakaan harmonisesta soinnusta? Mitä jos pitäisinkin sitä aivan luonnollisena? Eihän kaksi erilaista ihmistä voi haluta samaa asiaa, samaan aikaan ja samalla tavalla. Se on täysin mahdotonta, ellei jompikumpi tingi koko ajan tarpeistaan. Ristiriitoja syntyy. Eikä se ole kivaa tai harmonista.

Voisinko pitää näitä asioiden toisinaan kovaäänisiäkin selvittelyjä aivan luonnollisena asiana?

Mitä jos määrittelisin onnen eri tavalla. – Onni voisi olla esim. sitä, että meillä voidaan olla kovastikin eri mieltä. Onneen voisi kuulua sekin, että me olemme erilaisia, samoin kuin se, että viitsimme vielä, näin monen vuoden jälkeen, pitää tiukasti kiinni siitä, mitä itse tahdomme.

Tämän jälkeen ei tarvitse enää muuta, kuin halukkuutta kuunnella toista; puolin ja toisin. Jos molemmat ilmaisevat selkeästi ja rakentavasti oman tahtonsa, niin mikäpä sitä on kuunnellessa.

Luovia ratkaisumalleja kehiin

Eihän meidän tarvitse olla kuten muut ovat. Voisimme keksiä jotain uutta! Luovien ratkaisumallien etsiminen, se vasta hauskaa olisikin! Puhumattakaan niiden vaikutuksesta suhteeseemme: tutkimuksetkin vahvistavat, ettei kestäviä ja harmonisia parisuhteita voida mitata ainakaan riitojen määrällä. Kyse on enemmänkin siitä, miten riidellään ja ennen kaikkea siitä, kuinka asioissa päästään ratkaisuihin.

Anteeksi on osattava pyytää ja antaa.

Jos pitkässä parisuhteessa jotain oppii, niin se ainakin sen, että ihminen on hidas oppimaan. Hyviä päätöksiä syntyy, mutta niiden toteutumisaste on joskus kovin alhainen.

Uskon kuitenkin, että jo hyvän aikeen näkeminen auttaa paljon. Kun voi luottaa toisen pohjimmiltaan tahtovan minulle hyvää, on helpompi elää sen toisinaan kurjankin lopputuloksen kanssa. Suosittelen kokeilemaan kotona. Siis sitä uskomista.

Onnen avaimet omaan käteen

Kultainen sääntö: tee toiselle sitä hyvää, mitä tahtoisit itsellesi tehtävän. – ”Miksi ihmeessä toit minulle suklaata, etkö tiedä, että yritän laihduttaa? Kiusaatko tahallasi?” Niin. Ehkä säännön tulisi kuulua parisuhteessa näin: kerro toiselle, mitä hyvää tahdot itsellesi tehtävän. Onnistumisprosentti saattaisi kohentua edes hiukan.

Olisiko jo aika lakata sitomasta omaa onneaan toisen tekemisiin ja siihen, mitä hän on. Kulkeeko elämäni niin, että siirrän vuodesta toiseen, erinomaisella menestyksellä, omaa pahaa oloani toiselle? Omassa kiukussani teen joka kärpäsestä härkäsen ja syytän toista siitä, että hän ei ole milloinkaan samaa mieltä kanssani.

Paha mieli tarttuu ja kehä on valmis, – kaksin verroin pahaa mieltä. Olemme olevinamme niin fiksuja ja itsenäisiä, mutta emme edes kykene erottamaan, mistä kiukkumme ja pettymyksemme syntyvät: kerta kerran jälkeen olen valmis vannomaan, että syy on siinä ainoassa ihmisessä johon uskallan kiukkuani purkaa. Hänessä, joka kärsii ja rakastaa. Vai pelkästään kärsii?

Millaista olisi elämä, jossa ottaisin itse vastuun omasta onnestani tai tyytymättömyydestäni? Miltä tuntuisi kääntää katseensa suuttumuksen hetkellä kohti itseään, sen sijaan, että huutaa toiselle kitarisat vilkkuen. ”Katso nyt mitä minulle teit?

Mitä löytäisin, jos kysyisin itseltäni, mitä tämä tunne kertoo minusta?

Entä jos onni ja harmonia ovatkin sisäisiä käsitteitä? Jotain sellaista, mikä on ihmisen sisällä ja lähtöisin sieltä.

Entä jos minun olisi etsittävä parisuhteenkin onnea itsestäni, ei tuosta toisesta?

Tämä teksti löytyi arkistojeni uumenista. Se on kirjoitettu vuonna 2003. Vaikka aikaa on kulunut ja osaan paatoksestani voin suhtautua jo huumorilla, tekstissä on paljon sellaista, minkä allekirjoitan tänäänkin. Jotain olen oppinut. Jotain on tasaantunut iän ja kokemuksen myötä. Paljon on kuitenkin vielä kesken. Matka jatkuu.

Avainsanat:
Sari Liljeström

Sari Liljeström

Suureksi ihmeekseni ikävuosimittarini alkaa näyttää jo pian 60 v. Se on paljon enemmän kuin kokemukseni omasta kypsyydestäni ja elämänviisaudestani. Matkalla olen edelleen, enkä mahda koskaan valmiiksi tullakaan. Olen toiminut täällä Parisuhdekeskus Katajassa pian 20 vuotta monenlaisissa vahvistavan parisuhdetyön asiantuntijan tehtävissä. Minun voisi jo luulla tietävän, kuinka parisuhde pidetään timmissä. En kuitenkaan tiedä, sillä me ihmiset olemme niin loputtoman monipuolisia elämänvariaatioita, ettei yhtä totuutta voi olla.

Aiheeseen liittyvät artikkelit