Meidän perheen elämää

PariAsiaa

”Taas sitä mennään”, pohdin. Tutuksi ovat tulleet valkeat seinät ja lääkäreiden ja sairaanhoitajien lämpimät ja surumieliset katseet.

 

Mietin, pitäisikö itkeä vai yrittää ajatella positiiviesti, että saadaan kenties erästä maailman parasta hoitoa mitä tarjolla on? Pitäisikö itkeä vai nauttia pienistä iloista ja arjen hetkistä, lapsen naurusta ja koko perheen iltahetkistä. Siitä, että voidaan joskus käydä perheenä kaupassa tai koronan vuoksi tilata take away- ruokaa kotiin, kun hoitojen vuoksi pitää vältellä kaikkia mahdollisia sosiaalisia kontakteja.

 

Mietin pitäisikö itkeä, vai olla kiitollinen, kun elämässä on muitakin asioita kuin tämä sairaus, joka vaikuttaa niin moneen asiaan ja jättää varjonsa arjen eri kohtiin? Kiitollinen antoisasta ja virkistävästä työstä, jossa saa tehdä asioita omien arvojensa ja intohimojensa mukaisesti, työyhteisöstä joka tukee ja kannustaa ja tiedosta, että voi työllään tukea muita.

 

Mietin pitäisikö itkeä vai vaan kiittää kaikista niistä ihmisistä, jotka meitä tukevat kukin eri tavoin, kaikista läheisistä, isovanhemmista, ystävistä ja sukulaisista?

 

Mietin pitäisikö itkeä vai uskoa ja luottaa hyvään ja siihen että elämä kantaa, kaikesta huolimatta? Ja osata olla läsnä just nyt tässä hetkessä, sillä muuta meillä ei ole.

 

Mietin pitäisikö itkeä, vai vaan nyt istua vierellä ja olla tukena.

 

Toisessa kohdassa ja tilanteessa tirautan ne itkut, välillä oikein kovatkin itkut. Sitten taas vedän henkeä, rauhoitan mieleni ja lähden metsään kävelemään. Sillä sitä tämä nyt vaan on, meidän elämää.

 

Muutaman tunnin kuluttua pohdin:

”On taas käyty”, niin kuin kummityttäreni pienenä sanoi, kun vieraili tutuissa paikoissa. Valitettavasti tässä talossa on käyty monta kertaa ja monta kertaa käydään vielä jatkossa. Katson vierellä olevaa miestäni, joka ottaa taas niin urheasti vastaan hoidot ja lääkkeet ja tutkimukset ja pahan olon tunteet, jotka nyt taas ovat tulollaan.

 

Moni kysyy minulta usein, tottuuko tähän.

 

Koen, että voi aavistaa mitä tuleman pitää. Voi ennakoida, olla tukena ja läsnä kenties tottuneemmin ja luottavaisemmin. Mutta ei, ei totu. Osaa kenties suhtautua asiaan ja elää sen kanssa paremmin. Osaa hakea apua ja käsitellä tilannetta. Osaa nauttia pienistä asioista ja edistymisistä. Mutta tärkeintä on, että elää asian kanssa omana itsenään: epätäydellisenä ja raadollisen elämän keskellä, eikä yritä vaan pärjätä kiltisti. Kaikki tunteet kuuluvat elämään, myös tässä tilanteessa.

 

En siis suostu puolisona katkeroitumaan, en suostu suremaan alituiseen, en suostu pelkäämään enkä vihaamaan. Vaan nautin jokaisesta elämän hetkestä, elän tätä elämäämme kaikissa eri sävyissä, jota meidän elämään kuuluu.

 

Koska tämä on meidän elämää. Meidän perheen elämää, jossa on mukana myös sairaus.

 

Kirjoittaja Suvi Laru on Parisuhdekeskus Katajan toiminnanjohtaja, psykologi, erityistason paripsykoterapeutti, EMDR-terapeutti ja opettaja, puoliso ja äiti. Kirjoitus on kirjoitettu osana Parisuhdekeskus Katajan Tukea parisuhteelle, kun perheessä on sairautta -asiantuntijatyöryhmän toimintaa.

Avainsanat: