Luottamusta ja samaan tahtiin hengittämistä

Kategoria: Blogi

Perustaessani uusperheen noin kaksikymmentä vuotta sitten mieheni Pasin kanssa elin ensimmäistä kertaa elämässäni tasavertaisessa parisuhteessa. Molemmat meistä olivat jo elämässään sen verran kolhiintuneet, että tuntui todella mahtavalta asettua elämään yhdessä, kahden vastuullisen aikuisen ihmisen kotia. Vaikka olimme umpirakastuneita, yritimme järkeillä kuitenkin kodin sääntöjä, hioen niitä uusperheellemme sopivaksi. Uskoimme kaiken sujuvan hienosti.

Parisuhteeseen tuli paljon lisää haastetta ja vastuuta molempien lapsista, sekä kodin sisäisistä, että varsinkin ulkoisista paineista. Tuntui kuin yhtäkkiä parisuhteemme olikin kaikkien muiden hampaissa ja lujasti purtavana. Yhdessä hämmästelimme ja keskustelimme usein, kuinka elämämme voikaan kiinnostaa niin monia. Varmaan monet miettivät tuolloin puolestamme voiko tuommoinen uusperhe ylipäätään toimia tai edes pysyä kasassa.

Uusperhe toi parisuhteeseemme lujasti keskinäistä sitkeyttä. Näin jälkikäteen mietittyä se myös lisäsi meidän kahden rakkautta, koska käännyimme onneksi aina toistemme puoleen puhumalla avoimesti asioista. Eikö kuulostakin hyvältä?

Meidän tapauksessamme se avoimuus tarkoitti monia pitkiäkin riitoja makuuhuoneessa, unettomia öitä, mökötystä, loukkaantumisia toisen sanoista ja paljon, paljon pahaa mieltä. Onneksi se toi myös hyvää keskustelua, kompromisseja, toisen ymmärtämistä, itsensä löytämistä, sielujen sympatiaa, syliä ja aivan mahtavaa sovintoseksiä.

Parisuhteemme tiivistyi uusperheen paineessa. Oli vaikeaa löytää omaa aikaa tai parisuhdeaikaa ison perheen elävässä elämässä, jossa oli viisi lasta ja johon kuului monta velvollisuutta itse kullekin. Usein piti laittaa omat tarpeet hyllylle odottamaan sitä niin sanottua parempaa aikaa, kun lapset olivat äänekkäämmin vaatimassa huomiota.

Se oli taloudellisesti ja henkisesti tiukkaa aikaa.

Onneksi oli niitä pieniä hetkiä arjessa, joissa tunsi olevansa ihana ja rakastettava, kaikesta väsymyksestä huolimatta. Katse, pieni kosketus tai hipaisu tuntui hyvältä. Sillä tunteella eli joskus montakin päivää.

Kun parisuhdeaika oli ikään kuin varastettava, meistä tuli siinä kekseliäitä. Saunasta tuli meille tärkeä paikka puhua ja halata. Saunassa puhuttiin asioista ja päätettiin ettei lopeteta koskaan tätä käytäntöä. Nyt on sanottu, saunottu ja sekstailtu jo parikymmentä vuotta. Olemme muistaneet ottaa omat hetkemme, vaikka elämä on tuonut eteen roppakaupalla kaikenlaisia haasteita. Puhumisen lisäksi olemme pysyneet aina puhtaina!

Kovin kipeistäkin näkökulmista olemme joutuneet parisuhdettamme katsomaan. Kun toinen meistä menetti aikuisen lapsensa, oli äärimmäisessä tunteiden tilassa katsottava toista silmiin ja pyydettävä, ettei menetys tulisi meidän väliimme.

Ilo ja suru ovat siitä kummallisia asioita, että ne voivat yhdistää tai erottaa pariskuntaa. Suru satuttaa liikaa, jolloin siihen voi käpertyä. Suru voi työntää toista pois, vaikka oikeasti tarvitsisi juuri silloin eniten toista ihmistä, juuri sitä tärkeintä.

Luottamusta ja samaan tahtiin hengittämistä on tämä perhe meille opettanut.

Sijaisperheenä toimiminen on saanut meidät nöyräksi elämän edessä. Olemme toisten parien kautta nähneet, miten elämä voi näyttää niin karun puolensa, ettei siinä ole mitään jakoa.

Maailman ongelmiin hukkuu monta parisuhdetta, vaikka aina on toivoa. On myös itse jaksettava toivoa ja toimia.

Elämämme sekä uus- että sijaisperheenä on auttanut hiomaan parisuhdettamme oikein kunnolla. Se on tuonut eteemme monta sellaisia asioita, joista ei ole voinut kuvitellakaan.

Kaikkein parasta tässä on se, että olemme oppineet itsestämme ja toisistamme. Olemme hyväksyneet itsemme ja toisemme sekä ymmärtäneet sen, että kompromissi on kaunis asia. Kukaan ei loppujen lopuksi ole oikeassa tai väärässä, on vain kaksi näkökulmaa asioihin.

Itsetuntemus ja itsetunto helpottavat parisuhdettakin. Kiitos, anteeksi ja lämmitin saunan; noilla kolmella asialla pärjää jo aika hyvin. Samalla, kun toinen on suurin rakkaus, hän on myös paras kaveri, sen me olemme oppineet ja niin myös elämme.

Tärkeintä on rakkaus, sanotaan. Tärkeintä todellakin on rakkaus, tahto auttaa haastavina hetkinä sekä oivallus, että parisuhdettaankin voi opiskella aina lisää. Elämä kyllä lyö nenän eteen aina uuden läksykirjan.

” Viimeiseksi sanaksi on suudelma paras”, toteaa Tommy Tabermann. Eiköhän se niin ole.

Avainsanat:
Kristiina Ketola-Orava

Kristiina Ketola-Orava

Olen oululainen aikuinen nainen. Puolisoni Pasi kanssa olemme yhdessä uusperheilleet noin 20v. Tällä hetkellä kotona asuu kolme meille sijoitettua nuorta. Biologisia lapsia on neljä, joista kaksi elää. Äitipuolena olen toiminut 20v kahdelle mieheni lapselle. Sijaisäitinä olen ollut 13v kuudelle meille sijoitetulle lapselle, joista kolme on jo muuttaneet omaan elämäänsä. Olen perushoitaja, perhehoitaja, pride-kouluttaja, sijaishuollon mentori, uusperheneuvoja ja parisuhdekurssittaja. Kaiken tämän keskellä harrastan yhdistystoimintaa, lukemista ja kirjoittamista. Kaksi runoteosta: Olipa toisenkin kerran, Vihreä Kettu (2008) sekä Oodeja riippuvalle lihalle. Vihreä Kettu (2006) Motto: Onni tehdään tahdolla.

Aiheeseen liittyvät artikkelit