Kehtaatko olla parisuhteessasi

Kategoria: Blogi

Kerroin kumppanilleni, että haaveilen 10 päivän mittaisesta meditaatioretriitistä. Hän sanoi, että kuulostaa mahtavalta. Tottakai sä menet.

Tottakai sä menet.

Niin muuten menin. Matkoineen reissuun meni 12 päivää, joiden ajan kumppani hoiti työnsä päälle 4- ja 1,5-vuotiaat lapset, koiran ja kodin.

Jos vastaani tulee jotain kiinnostavaa, joka vaatii enemmän kuin yhden päivän poissaoloa, en heitä ajatusta heti menemään. Usein jokin innostava, palauttava tai säkenöivä juttu menee ohi. Haluan kuitenkin syyn niiden missaamiseen olevan jossain muualla kuin siinä, etten kehdannut edes tuoda toivettani esiin.

En toivo, että toinen ihminen venyy äärimmilleen minun takiani. Menee jaksamisensa ja halujensa yli palvellakseen minua. Mutta toivon, että hän saa tehdä päätöksensä itse, eikä joudu mieleni piirtämäksi tikku-ukoksi. Mitä minä nimittäin tiedän siitä, mikä on kumppanilleni ok, mikä ei ole hänelle vaiva eikä mikään, mikä taas tuntuu kovin raskaalta juuri nyt?

Katson, ettei ole minun oikeuteni arvata etukäteen kumppanin jaksamista, reaktioita, uskomuksia tai ymmärrystä. Ei minulla ole tietotaitoa tehdä varmoja päätelmiä siitä, mitä kumppanini mielessä tapahtuu. Jos päättäisin jättää toiveeni kertomatta siksi, että ”tiedän” tai pelkään mitä siihen vastataan, tulisin tehneeksi päätöksiä kumppanini puolesta.

Omista tarpeista ja haaveista vaikenemiseen voi olla toinenkin syy. Joskus taustalla on järkeily, että kun jokin on ensisijaisesti tai ainoastaan minun hyvinvointiani varten, se on automaattisesti liikaa pyydetty. Ei sellaista nyt kehtaa. Kuka minäkin toiveitani toitottamassa luulisin olevani. Arvokas ihminen, luulen ma. Arvaillessani, että säästän kumppania joltakin pysymällä hiljaa, asetan hänet rooliin, jota hän ei saa itse valita. Samalla tulen kertoneeksi jotain siitä, minkä arvoisina omia tarpeitani pidän. Tämän jos minkä koen epäreiluksi.

Tykkään olla kehtaaja. Ja rakastan kehtaajia. Se tarkoittaa minulle vastuunkantoa ja rakkautta itseä kohtaan, sekä ymmärrystä siitä, että oma hyvinvointi on tärkeää eikä keneltäkään pois. Kehtaan kertoa, mitä toivon. Kehtaan sanoa ei.

En ajattele, että toiveeni toteutetaan sormia napsauttamalla, tai lainkaan. Haluan jakaa oman mielenmaisemani toisen ihmisen kanssa. Kun toinen myötäinnostuu jostain, se antaa minulle lisää kierroksia suunnitella, ratkaista ja löytää keinot toteuttaa se mitä toivon – joskus vaikka vuosien tähtäimellä. Ajattelen toki, että kun on rehellinen itselleen ja päästää sisimpänsä ääneen, edesauttaa asioiden toteutumista. Mutta oman työskentelyn ja yhteistyön kautta, ei muiden uhrauksilla tai vaatimalla.

Tunnustan kyllä, että joskus lähden käymään asioista kauppaa. Myyntimiehen tytär kun olen. Huomaan, että tämä kohta on sulle vähän epävarma. Mitä jos heitetään kaupan päälle tällanen tai muutetaan diiliä näin… Silloinkin tarkoitus on tuottaa arvoa molemmille osapuolille. Tehdä kauppa kannattavaksi, ei riistää rikki.

Jännitettä rakentui aikanaan siitä, että luulin ilmaisevani yhtä ja kumppanini tulkitsi toista. Minä koin kantavani tyylikkäästi vastuuta elämästäni, ja toinen ymmärsi, että häneltä vaaditaan kykyä tehdä minut onnelliseksi palavien renkaiden läpi hyppäämällä ja mielellään heti, kiitos. Vaikka en olisi esittänyt mitään pyyntöä, hän koki jonkin valepukuisen vaatimuksen olevan paketoitu puheeseeni. Aika rankkaa. En ihmettele lainkaan, että kuunteluni silloin kuormitti. No, puhumalla edettiin.

Pidin vuoden alussa idean saadessani aika selviönä, että ei se 10 päivän meditaatiosetti voisi olosuhteiden puolesta toteutua pitkään aikaan. Sehän ei estä sanomasta ääneen, että sellainen olisi joskus hienoa saada tehdä.

Ja kas vain. Nojautuessani nokialaisen järvenrantamökin terassikaiteeseen, tärisin helpottavasta itkusta maaliskuun auringossa. Sama aurinko osui edessäni seisoviin joutseniin, joita tarkkailin vaitiololupaukseni hiljaisuudessa. Tepastelin ilman rihman kiertämää järven jäälle, tunsin ihoni joka väreen ja kauhoin varhain aamulla tekemästäni avannosta vettä saunaa varten. Minä olin ja kiitin siitä.

Kannatti kehdata. Kotonakin oli kaikki mennyt hyvin. Kumppaniani harmitti lähinnä se, ettei hän ollut keksinyt toivoa samaa, kun kuulosti niin kivalta. Sanoin, että tottakai sä menet. Katsotaan vain sopiva aika kalenterista.

Tottakai sä menet.

En ole muuttanut omassa kommunikaatiossani sitä, että kerron suoraan, mitä haluan. Muotoilut ovat muuttuneet, sen huomaan. Koska tunnen puolisoni nykyään paremmin, osaan kysyä häneltä oikeita kysymyksiä, painottaa hänelle oikeita asioita, jotta luotan saavani vilpittömiä vastauksia. Vastaanotan myös usein kumppanin toiveita ja suuria unelmia. Ennen ne olivat harvassa, nyt hän sanoo ihanasti kehtaavansa. Se täyttää minut ilolla, koska saan olla kuulemassa hänen todelliset tarpeensa ja toiveensa – sekä olla valitsemassa roolini niiden toteuttamisessa.

Kumppanini työpaikka on nykyään Helsingissä ja hän innostuu työstään joka päivä. Oli vaara, että vaihtoehto kauempana työskentelystä olisi nitistetty nuppuunsa, koska kumppanini ajatteli sen olevan minulle kahden päiväkoti-ikäisen lapsen ja koirien kanssa liian raskasta. Hohhoi. Onneksi hän kehtasi haaveilla ääneen mieluisasta työpaikasta, ja minä sain valita antaa hänelle Helsinki-kortin enemmän kuin mielelläni.

Avainsanat:

Linda Heikinheimo

"Olen sinä. There are no others."

Aiheeseen liittyvät artikkelit