Ihmisten moninaiset lähi- ja perhesuhteet ja sukupuolen kokemus

Kategoria: Lukemista ammattilaisille Kirjoittaja: Sari Liljeström

Yhdenvertainen vanhuus -projekti, Seta ry

Neljäkymmentä vuotta sitten homomiehiä haastatellut Valdemar Melanko kohtasi monenlaista yksinäisyyttä. Kevytmielisimmät etsivät pisuaareista vain seikkailua, mutta ikämiesten yksinäisyyttä Melanko kuvaa suorastaa sietämättömäksi. (Iltalehti 26.6.2012.)

Mikä tilanne on tänään? Vanhusten yksinäisyydestä on keskusteltu paljon viime vuosina, mutta onko samalla pohdittu sitä, millä eri tavoin moninaisen joukon ikäihmiset muodostavat? Onko ryhmiä, joiden tarpeita ei huomioida ja jotka jäävät näkymättömiin?

Suurten ikäluokkien ollessa nuoria homoseksuaaliset teot olivat Suomessa rangaistavia ja homoseksuaalisuutta pidettiin sairautena. Nuoruuttaan 50–70-luvulla eläneillä sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla, kuten esimerkiksi transsukupuolisilla, ei puolestaan ole ollut samankaltaista oikeutta sukupuolen korjaushoitoihin kuin nykyisin, vaan moni jäi käsittelemään sukupuoli-identiteettiään yksin. Monelle tämä tarkoitti ”kaapissa” elämistä ja todellisen itsensä peittelemistä.

Eläkeläinen ja diakoniavapaaehtoinen Johanna Pihlajamäki kertoo, että vuosikymmeniä sitten perustettiin niin sanottuja tavanomaisia perheitä tai solmittiin kulissiavioliittoja. Sukupuolivähemmistöt taas eivät saaneet korjaushoitoja, joten tilanteen ollessa toivoton tyydyttiin elämään siinä sukupuolessa, johon oli syntymässä määritelty.

”Itsekin tuumasin, että koska tilalleni ei voi mitään, on ilmeisesti mentävä avioliittoon naisen kanssa. Sitä läheiset ja ystävät odottivat. Tämä lienee aika yleistä omassa ikäluokassani ja itse olen onnellinen lapsistani ja lapsenlapsistani”, Setan hallituksessa vuoden 2012 loppuun saakka toimiva Pihlajamäki kertoo.

Yksinäisyydestä ja lähisuhteista

Sari Irnin ja Jan Wickmanin kirjoittama, kansainväliseen tutkimukseen perustuva julkaisu osoittaa, että ikääntyneet seksuaalivähemmistöt ovat heteroita todennäköisemmin riippuvaisia julkisen sektorin tuottamista vanhusten palveluista. He asuvat heteroita yleisemmin yksin, ja vain harvoilla suuren ikäluokan seksuaalivähemmistöjen edustajista on lapsia, jotka voivat tarjota huolenpitoa. Transihmisten tilannetta kartoittanut tutkimus taas kertoo tapauksista, joissa lapset ja muut läheiset eivät ole enää halunneet auttaa sukupuoltaan korjannutta vanhempaansa hänen tarvitessaan huolenpitoa ja apua.

Ongelmana voi Pihlajamäen mukaan olla eristäytyminen sosiaalisten yhteyksien puuttumisen vuoksi. Tällöin vähemmistöön kuuluva ihminen ei ehkä osaa hakeutua muiden ikäluokkansa ihmisten joukkoon oma-aloitteisesti.

Nykyään transsukupuoliset pääsevät jo nuorina korjauttamaan sukupuoltaan, mutta biologisten lasten saamisen tiellä voi tällöin olla lain vaatima lisääntymiskyvyttömyys. Nyt

nuoret transsukupuoliset voivat joutua ikääntymään yksin, sillä lapsia ei välttämättä ole. Monella yhteydet läheisiin saattavat yhä katketa hoitoprosessien alkaessa, toteaa Johanna Pihlajamäki.

Seta ry:n ylläpitämän Transtukipisteen johtava sosiaalityöntekijä Maarit Huuska kertoo, että nykyisin löytyy kuitenkin useampia erilaisia keinoja perheen perustamiseksi kuin ennen. Vanhemmuus ei ole poissuljettua, sillä sukusoluja voidaan tallentaa tai harkita lapsen saamista ennen korjaushoitojen aloittamista. Kumppanin kanssa voidaan hakeutua lapsettomuushoitoihin tai pohtia adoption mahdollisuutta, jaettua vanhemmuutta sateenkaariperheenä, uusperheenä. Lapsettomuus ei aina automaattisesti kerro yksinäisyydestä, sillä ihmisen elämään voi mahtua ystäviä, rakastettu, läheisiä serkkuja, kummilapsia tai yhteisöasumista, toteaa Maarit.

Moninaisten lähi- ja perhesuhteiden tunnistaminen ja tunnustaminen

Vanhustyön kentällä työskentelevien sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisten ja vanhuspalvelujen tuottajien on hyvä tunnistaa ja tunnustaa erilaiset perhe- ja lähisuhteet sekä ymmärtää niiden merkitys yksilöille. Huoli esimerkiksi samaa sukupuolta olevien parien keskuudessa on, ettei heidän parisuhdettaan tunnusteta. Parisuhteen rekisteröintikäytäntö on parantanut samaa sukupuolta olevien parisuhteiden tilannetta: kumppanille kuuluu oikeus saada esimerkiksi vanhainkodissa hoidossa olevaa lähiomaista koskevaa tietoa. Parisuhteen rekisteröinti vaatii kuitenkin julki tulemista, joka voi monelle ikäihmiselle olla haasteellista negatiivisten asenteiden ja ennakkoluulojen pelossa.

”Toisaalta ehkä pelätään taustan paljastumista ja siitä johtuvaa syrjintää. Tällä hetkellä vanhusiässä olevalla valtaväestöllä ei ole kovin perusteellista taustatietoa varsinkaan sukupuolivähemmistöistä”, pohtii Johanna.

Transihmisten sukupuolen korjausprosessiin lähteminen voi joillakin henkilöillä olla ajankohtaista vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen, sillä prosessi voidaan kokea liian raskaaksi työelämän aikana. Pari- ja perhesuhteiden tukeminen on ensiarvoisen tärkeää sukupuolen korjausprosessin aikana. Perhe- ja parisuhteiden katkeaminen voi vaikuttaa laajasti monen henkilön sosiaaliseen verkostoon negatiivisesti ja kaventaa näin vanhuudenturvaa.

”Mikäli seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvan lähiomaiset ovat vähissä ja pahimmillaan myös asuvat kaukana, yhteydet muihin ihmisiin ovat välillä ongelmallisia. Tällöin jokin vapaaehtoisrinki tai ystäväpalvelu voisi olla paikallaan, josta vierailtaisiin yksinäisen vanhuksen luona, jos omat läheiset puuttuvat. Joskus vähemmistöön kuuluva ihminen olisi todennäköisesti kiitollinen saman taustan omaavan ystävän tapaamisesta”, Johanna Pihlajamäki sanoo.

Ihmisten moninaisuuden on tärkeää olla esillä kaikissa palveluissa. Ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti ja kunnioittavasti riippumatta heidän sukupuolestaan, sen ilmaisusta, seksuaalista suuntautumisesta tai perhemuodosta. Maarit Huuska toteaa, että sukupuolivähemmistöön kuuluvat vanhukset voivat tarvita erityistä apua ja tukea sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisilta esimerkiksi tilanteissa, jos lapsuuden satuttavat muistot alkavat nousta vanhuudessa pintaan tai voidakseen ennen elämän päättymistä

tehdä sovinnon ja saada yhteyden perheen jäseniinsä. Voidaan myös kaivata tilaa ja lupaa olla viimeinen kokonainen ihminen ja alkaa ilmaista itseään vapaammin, esimerkiksi transvestiittimiehen mahdollisuus käyttää naisten vaatteita kunnioittavassa ilmapiirissä palvelutalossa. Joku ehkä haluaa vihdoinkin kertoa elämäntarinansa ja paljastaa identiteettiään koskevan salaisuutensa työntekijälle, johon voi luottaa. Näissä tilanteissa vanhustyön ammattilaisen on mahdollista herkemmin vastata vanhusten tarpeisiin, kun heillä on tietoa sukupuolen moninaisuudesta, Maarit lisää.

Toisen ihmisen kaipuu ja aiheen arkuus Valdemar Melangon haastattelemille miehille, sai hänet unohtamaan aineiston ja tutkielmansa. Oran Tynkkynen kirjoittaa Melangon Puistohomot -raportin jälkisanoissa, että ajat ovat onneksi muuttuneet. Nykyään samaa sukupuolta olevat parit voivat elää yhdessä rekisteröidyssä parisuhteessa ja eduskunnassa keskustellaan kaikkien ihmisten yhdenvertaisesta mahdollisuudesta avioliittoon. Kanadalainen Fitzerald on kirjoittanut näytelmän kahdesta kolmekymmentä vuotta yhdessä olleesta lesbosta, jotka päättävät karata vihille. ”Siinä, että haluaa vanheta yhdessä, ei ole mitään erityisen homoa”, on ohjaaja-käsikirjoittaja Fitzerald todennut.

Lähde: Irni, Sari & Wickman, Jan 2011: Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, vanheneminen ja palveluntarpeet. 2. painos. Helsinki: Seta-julkaisuja 20.

Kesäkuussa 2012 käynnistynyt Seta ry:n, Mummolaakso ry:n ja Suomen Karhut Fin-Bears ry:n projekti Yhdenvertainen vanhuus edistää kansalaisten yhdenvertaista kohtelua sosiaali- ja terveyspalveluissa lisäämällä sekä vanhustyötä tekevien ammattilaisten ja alan opiskelijoiden että ikääntyvien tietoa ikäihmisten yhdenvertaisesta kohtaamisesta seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden näkökulmasta. Projektissa nostetaan esiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ihmisryhminä, joiden olemassaolo ja tarpeet ovat olleet näkymättömissä vanhustyön kentällä.

Tutustu Setan Yhdenvertainen vanhuus -projektiin: http://www.seta.fi/yhdenvertainen-vanhuus/setajulkaisu_2011_painoon%20toinen%20painos.pdf

Avainsanat:

Sari Liljeström

Suureksi ihmeekseni ikävuosimittarini alkaa näyttää jo pian 60 v. Se on paljon enemmän kuin kokemukseni omasta kypsyydestäni ja elämänviisaudestani. Matkalla olen edelleen, enkä mahda koskaan valmiiksi tullakaan. Olen toiminut täällä Parisuhdekeskus Katajassa pian 20 vuotta monenlaisissa vahvistavan parisuhdetyön asiantuntijan tehtävissä. Minun voisi jo luulla tietävän, kuinka parisuhde pidetään timmissä. En kuitenkaan tiedä, sillä me ihmiset olemme niin loputtoman monipuolisia elämänvariaatioita, ettei yhtä totuutta voi olla.

Aiheeseen liittyvät artikkelit