Hääpäivän aattona

Blogi

Tämä alkaa jo olla lähes perinteinen hääpäiväpostaus. Jo useana vuotena olen pohtinut pitkän parisuhteemme ihmettä Katajan blogissa. Yksi postaus oli kirje kumppanilleni. Olikohan silloin hopeahääpäivä? Niinpä, sekin on niin kaukana, että tuskin muistan. – tai muistanpa ne upeat illalliset, jotka jo silloin aikuiset lapsemme meille järjestivät. Ja vieraat. Ja puheet. Unohtamatta sitä kokemusta, kuinka vanhaksi ja kokeneeksi itseni tunsin.

Onni täällä vaihtelee. Kuten myös ne kokemukset.

Meillä on hääpäivä 16.12. Aivan uskomatonta, mutta totta: vuosia tulee täyteen 39! Kun katson vanhoja hääkuviamme, ne ovat kuin historiallisia muinaisjäänteitä. Ja samaan aikaan se 17 vuotias tyttö, – joka ei todellakaan ymmärtänyt mille kaikelle sanoi silloin tahdon, elää edelleen vahvasti minussa.

Tänään mietin ajatusta, jolla yritin lohduttaa yhtä ruuhkavuosiaan elävää, pienten lasten vanhempaa, joka mietti, että hän tahtoisi taikoa avioliittonsa erilaiseksi. ”Ehkä se avioliittokin muuttuu siinä, kun elämäntilanteet ja suhteen osapuolet muuttuvat. Näin on käynyt ainakin meille.”, vastasin.

En osaa edes laskea kuinka monta erilaista suhdetta meillä on näiden vuosien aikana ollut. Ihan toistemme kanssa. Ensin oli se rakastunut nuori poika ja rakastunut tyttö, jotka alkoivat leikkiä kotia. Oli tulisia riitoja siitä, mistä kummankin pitää yhteisessä kodissamme vastata. Riidat eivät ainakaan helpottaneet, kun kaikenlaisen osaamattomuuden kuilu syveni lasten syntymien myötä.

Tahdolla selvitä ja valtavalla näyttämisen halulla tarvottiin eteenpäin: olihan jo moni epäilijä ilmaissut mielipiteensä siitä, etteivät nuo lapset pärjää. Onneksi on monenlaista pärjäämistä. Kukaan ei kuollut.

Remontointiin, opiskeltiin ja riideltiin. Sovittiin, rakasteltiin ja luvattiin. Jotain myös opittiin jo pelkästään aikuistumisen myötä.

Suhteemme ja ennen kaikkea elämämme sai uusi oppeja parisuhdekurssien myötä. En tiedä olisimmeko eronneet ilman kursseja, mutta sen tiedän, että jatkuvat riitamme olisivat saattaneet rikkoa jotain lopullisesti. Ainakin mielen.

Kaikkina hääpäivinämme olemme palanneet muistoissamme kiitollisina näihin oppivuosiin. En sano, etten antaisi päivääkään pois: jopa muutaman vuodenkin poistaisin, jos voisin. Kenties me kaksi kuitenkin tarvitsimme tämän kaiken.

Onni ja harmoniakin ovat nykyään ajoittain läsnä. Usein toki vain arkistakin arkisisempi arki, mutta sekin on riittää kaiken myrskyn jälkeen.

Joku vuosi sitten toimittaja halusi tehdä lehtijutun pitkään yhdessä olleesta parista ja me lupauduimme juttuun. Lopuksi toimittaja totesi: ”Kaiken tämän jälkeen te kaksi varmaan uskotte, että teidän liittonne kestää.” Syntyi pitkä hiljaisuus. Katsoimme toisiamme. ”Ehei, ei tässä ole takeita mistään. Ei toisen puolesta, – tuskin edes omastakaan, voi mennä lausumaan mitään tuollaista. Tänään on näin. Huomisesta emme tiedä, ” totesimme lähes yhteen ääneen.

Suhteemme on muuttunut moneen kertaan ja voi vieläkin muuttua. Vaikka pyrimme yhteiseen hyvää, elämällä on taito yllättää. Siksi emme tänäkään vuonna puhu vielä 40:stä vuodesta, vaan kiitämme näistä 39:stä yhteisestä vuodesta, jotka olemme saaneet.

Tänään on riittävän hyvin. Huomisesta en tiedä. Olemme sitoutuneita toisiimme, mutta silti. Jotenkin tässä ajatuksessa avautuu minulle yksi parisuhteen rikkauksista. Toinen ihminen rinnalla ei ole milloinkaan itsestäänselvyys.

Avainsanat:
Sari Liljeström

Sari Liljeström

Suureksi ihmeekseni ikävuosimittarini alkaa näyttää jo pian 60 v. Se on paljon enemmän kuin kokemukseni omasta kypsyydestäni ja elämänviisaudestani. Matkalla olen edelleen, enkä mahda koskaan valmiiksi tullakaan. Olen toiminut täällä Parisuhdekeskus Katajassa pian 20 vuotta monenlaisissa vahvistavan parisuhdetyön asiantuntijan tehtävissä. Minun voisi jo luulla tietävän, kuinka parisuhde pidetään timmissä. En kuitenkaan tiedä, sillä me ihmiset olemme niin loputtoman monipuolisia elämänvariaatioita, ettei yhtä totuutta voi olla.