Ensikertalainen parisuhdekurssilla | osa 3/3

Tässä kolmiosaisessa jutussa Linda Heikinheimo kertoo omakohtaisista kokemuksistaan, kun hän osallistui puolisonsa kanssa ensimmäistä kertaa Parisuhdekeskus Katajan parisuhdekurssille vuonna 2014. Linda bloggaa nyt myös Pari asiaa -blogissamme. Luitko jo osat 1/3 ja 2/3?

 

 

Jos tekeminen tökkii, teen jotain väärin.

On kulunut seitsemän viikkoa siitä, kun jätimme huoneen avaimet respaan. Hotelli jäi taakse ja me kaksi herran haltuun: menkää ja soveltakaa.

Ja soveltamista se kai on. Koti on kaaoksessa. Töitä tuntuu olevan liikaa ja unta liian vähän. Ruoka ei tule valmiina pöytään eikä lapsi pese itse omia hampaitaan.

Perinteisesti järjestämme arkemme sellaiseksi, että emme käy edes suihkussa tsekkaamatta samalla sähköposteja. Kun aikaa vapautuu, tyhjään kohtaan keksitään nopeasti uusi proggis. Samaan perinteeseen on yleensä kuulunut myös kinastelua, riittämättömyyden tunteita, parisuhteessa ristiin meneviä haluja ja joskus ääneenkin sanottuja ”no kun sä…” –lauseita.

Pakko on emävale

Perinteet kunniaan, mutta niiden muokkaaminen omannäköisiksi on aina parempi kuin keittää yökkäillen ja itku silmässä luumusosetta vain, koska niin kuuluu jouluna tehdä. Yökkäillen siksi, että ei itse syö luumusosetta. Itku silmässä siksi, että tietää jo kattilan ääressä, ettei sitä syö perheessä kukaan muukaan.

Onko pakko, jos ei halua? Ei ole. Pakko ei ole kuin kuolla, enkä ole siitäkään omalla kohdallani ihan varma. Todisteita ei vielä ole tullut vastaan. En myöskään ripusta tonttuverhoja ikkunaan, vaikka lapsuudenkodissani tehtiin niin, sillä ne ovat perhanan rumia. Kaikki pisteet kivalle muistolle siitä, että äitini vaihtoi joulufiiliksen päälle verhojen ja pöytäliinojen muodossa. Ihanakaan muisto jostakin ei kuitenkaan tarkoita, että sitä tarvitsee itse aikuisena toteuttaa.

Jos jokin mättää, en ole menossa siihen suuntaan kuin minun kuuluisi mennä. Jos tekeminen tökkii, teen jotain väärin.

Mikä sitten on muuttunut parisuhdekurssin myötä? Emme me ainakaan. Ihmisinä olemme samoja ja tapamme laskea vuorokauteen 30 tuntia on ja pysyy.

Toimimattomat perinteet on rikottu sillä, että pidämme kiinni muutamasta asiasta, joiden puute on ennen kiristänyt ilmapiiriä: uni on ykkönen ja huolehdimme oman lepomme lisäksi toistemme unesta. Melkein yksinomaan tällä neronleimauksella olisi päästy uudelle tasolle. Mutta keksittiin me toinenkin juttu:

Hopeaa on arjessa saanut yhteinen ruokailu (olin luullut kolmen ihmisen yhtaikaisen istumisen ruokapöytään olevan fakiiritemppu). Kyse on kunnioituksesta ja perheen vaalimisesta, ei ruoasta. Osoitamme toisillemme, että vaikka töissä ja maailmalla tapahtuisi mitä, pysähdymme joka päivä toistemme äärelle ja kunnioitamme sitä, että olemme yhdessä. Kumppani ei ole koskaan pelkkä huonekalu (hämmästyttävää, eikö?). Olen myös huomannut, että koen tarpeettomaksi aukoa päätäni tullakseni nähdyksi ja kuulluksi, jos minulle sanotaan välillä ”helou!”.

Se, millaisia asioita voin listata konkreettisesti muuttuneiksi arjessamme, ovat vain heijastuksia siitä, mitä parisuhdeviikonlopusta saimme irti. Niissä näkyy murunen siitä, mitä on tapahtunut. Eikä kaikkea ole tarkoitettu jaettavaksi blogeissa.

Avainsanat:

Aiheeseen liittyvät artikkelit