Ensikertalainen parisuhdekurssilla | osa 2/3

Tässä kolmiosaisessa jutussa Linda Heikinheimo kertoo omakohtaisista kokemuksistaan, kun hän osallistui puolisonsa kanssa ensimmäistä kertaa Parisuhdekeskus Katajan parisuhdekurssille vuonna 2014. Linda bloggaa nyt myös Pari asiaa -blogissamme. Luitko jo osan 1/3?

 

 

Kahdestaan emme olisi yltäneet tähän.

Olemme myöhässä. Lapsenvahti on myöhässä. Unohdin pakata koiralle ruoan mukaan. Helvetti. Olemme myöhässä. Tässä käy niin, että me astutaan hengästyneinä sisään johonkin saliin, jossa jo yhteen liittynyt porukka häiriintyy, kun keskeytämme ”balettia pituusjärjestyksessä”-tutustumisleikin.

No ei käy. Emme itse asiassa edes ole myöhässä. On perjantai kello viisi, kun lähdemme ajamaan kohti hotellia työpäivän jälkeen. Kaikki on pakattu, kaikki hoidokit oikeissa osoitteissa ja meillä on kivaa. In your face, eilisen minä!

Paikka on ihana. Kun kurssi alkaa, alkujännitys haihtuu nopeasti. Osittain siksi, että saan sanoa sen ääneen enkä ole ihan yksin tunteeni kanssa (täällä on joku muukin inhimillinen!). Ensimmäinen ilta menee rentoutuessa ja keskustellessa tehtävänantojen pohjalta. Kukaan ei tanssi balettia eikä esitä elefanttia – puhumme siitä, miksi olemme tulleet kurssille ja mitä ajattelemme parisuhteen hoitamisesta. Ei new age -settiä. Vaikka luulen, että pitäisin siitäkin. Rentoudun. Hyvänen aika, n a u t i n.

On aika huikeaa, miten täysin toisilleen vieraat parit voivat muodostaa kuin sormia napsauttamalla ryhmän ja syventyä tärkeiden asioiden äärelle. Tärkeiden ja todella intiimien – parisuhteemme on kai kaikkein yksityisin ihmissuhteemme. Ja täällä sitä ollaan jakamassa kiinnostusta oman parisuhteen vaalimiseen tuntemattomien kesken.

Viikonlopun aikana saamme keskittyä vain meihin kahteen. Ryhmällä on erikoinen ja tehokas vaikutus: ajatukset eivät lähde harhailemaan, vaan katse on koko ajan parisuhteessa ja meidän kahden yhteisessä hyvässä. Kahdenkeskisellä hotelliviikonlopulla emme ikinä yltäisi tähän: alkaisimme suunnitella uusia projekteja, järjestelisimme juoksevia asioita. Ihanaa, kyllä, mutta tätä rikastavaa kokemusta emme saisi aikaan kahdestaan.

Välillä, kun puhumme syväluotaavan vartin jonkin tehtävänannon lomassa, nauramme sille, että kotioloissa tämän keskustelun aloittamiseen ja loppuun saattamiseen olisi mennyt kuukausi tai pari – koska aina jotain olisi tullut siihen väliin tai olisimme siirtyneet puolivahingossa toiseen aiheeseen.

Kuinka monta parisuhdekurssilaista tarvitaan tiirikoimaan tunnelukko?

Kotiinlähtöön on enää muutama tunti, kun saamme vielä yhden tehtävän. Vietämme kaksi tuntia toisen parin kanssa ja pohdimme yhdessä, mitä otamme nyt mukaamme kotiin. Miten tämä kaikki hyvä kanavoituu toiminnaksi arjessa? Mitä voimme lisätä elämäämme, jotta vahvistamme parisuhdettamme?

Voin kertoa, että kauniin ajatuksen muuttaminen konkreettiseksi toimintasuunnitelmaksi ei ollut ihan helppoa. Mutta kas vain, toisten avulla se onnistui.

Itse saan aivan kurssin loppumetreillä aika ison oivalluksen itsestäni. Jokin lukko aukeaa. Johan sitä on perjantaista saakka huomaamattani tiirikoitu. Klik vain kuuluu, kun ääneen puhuminen (versus se minulle kaikkein tyypillisin sisäinen puhe) näyttää asiat uudessa valossa. Olen vakaasti päättänyt olla sokea asialle, joka nyt nostetaan pöydälle. Tsiisus, tuoltahan se tosiaan näyttää, nyt kun sitä suostuu katsomaan. Ja miten yksinkertainen asia!

Vain epämääräisen hallitseminen on vaikeaa. Kun ajatus saa muodon, siitä voi tarttua kiinni. Kotia kohti ajaessa molempien päät ovat yhtäältä jonkinlaisessa sumussa, toisaalta kaikki on todella kirkasta. Näinhän tämä on. Noin me tehdään. Mieti, miten hienoa, kun me tehdään tämä juttu näin.

Mutta ei saa humaltua ehtoollisviinistä. Parisuhdekurssin todellinen anti näkyy vasta ajan kuluessa. Siitä, mikä alkoi elää parisuhteen arjessa eli mitä jäi käteen, kirjoitan osassa 3.

Avainsanat:

Aiheeseen liittyvät artikkelit