Ensikertalainen parisuhdekurssilla | osa 1/3

Tässä kolmiosaisessa jutussa Linda Heikinheimo kertoo omakohtaisista kokemuksistaan, kun hän osallistui puolisonsa kanssa ensimmäistä kertaa Parisuhdekeskus Katajan parisuhdekurssille vuonna 2014. Linda bloggaa nyt myös Pari asiaa -blogissamme.

 

Jos alkaa tuntua pahalta, lähdemme kotiin

Mikä on pahinta mitä parisuhdekurssilla voi tapahtua? No se, että siellä on outoja tyyppejä. Tai että minä olen siellä se outo tyyppi. En osaa päättää, kumpi on kahdesta pahasta pienempi.

Toiseksi eniten jännittää se, että kurssilla tehtävät harjoitukset ovat ihan pelleilyä. Jotain, missä minulle tulee epämukava olo tai tunnen itseni idiootiksi, mutta en kehtaa olla osallistumatta. Mikä olisi sellainen harjoitus, joka tuntuisi pelleilyltä? En ole varma, mutta ajatus kuitenkin hermostuttaa. Näen itseni rakentamassa hiekkakakkua, jonka tulisi kuvastaa parisuhdettani. Tekele pitäisi sitten esitellä ryhmän edessä runomuotoisena. Tai jos meidät pistetään esiintymään muiden eteen ja näyttelemään jokin arkinen tilanne, josta sitten keskustellaan. Yök ja hyi.

Okei, ihan worst case? Pahimmillaan paikka on kämäinen ja muut pariskunnat konsensuksessa puhumassa minulle Jeesuksesta sekä kauhistelemassa tatuointejani. Pelkään, että ennakkoluulot sekä minun että muiden osalta häiritsevät varsinaiseen pointtiin keskittymistä. Pahimmassa painajaisessani parisuhdekurssilla on paska ruoka ja räikeää sovinismia. Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta –filosofia jännittää: mietin, osaanko lähteä lätkimään ennen kuin alan huutaa, jos tilanne sitä vaatii. Pari päivää ennen kurssille lähtöä saan maalattua jo aika värikkäitä mielikuvia, enkä auta omaa asiaani yhtään.

Olisi myös kauheaa, jos oma kumppani asennoituisi negatiivisesti kurssiin tai ei viihtyisi siellä, koska minulle tulisi siitä syyllinen olo. Yrittäisin tuttuun tapaan ylikompensoida tilannetta, yhtä tuttuun tapaan huonolla menestyksellä.

Tenttaan kumppaniani monta päivää ennen kurssille lähtöä: kyselen, jännittääkö häntä, mitä hän odottaa, mikä fiilis. Vastaus on rauhallinen, positiivinen, innokas, odottava. Se sekä rauhoittaa että häiritsee – olenko ainoa, joka jännittää kurssia?

Odotukseni kurssista on toki muutakin kuin kauhukuvia. Odotan saavani ison kokemuksen, oli se sitten mitä tahansa. Odotan sitä, että saan viettää aikaa kahdestaan kumppanini kanssa. Itse asiassa odotan jo automatkaa hotellille – sitä, että olemme kahden pari tuntia yhteen menoon.

Tuleva viikonloppu tuntuu tärkeältä. Siksi se jännittää. Kuvitellessani versioita pieleen menevästä kurssista tiedän samalla, että ne eivät ole totta eikä niissä ole järkeä. Tiedän myös, että jos oikeasti tapahtuu jotakin ja alkaa tuntua pahalta, lähdemme kotiin.

Syy kurssille menemiseen on positiivinen ja selkeä, kun taas vastaus kysymykseen, miksi emme menisi, on väkisin keksitty ja jonninjoutava.

Uusi on kivaa. Väkevä elämä on heittäytymistä ja antautumista. Ja se, että edes jompikumpi kumppaneista haluaa mennä kurssille, riittää syyksi.

Kaiken ei aina tarvitse tuntua alusta saakka kivalta idealta ja läpikotaisin huikealta jutulta. Epäröinti saa olla osa prosessia, eikä sille kannata antaa liikaa tilaa. Se, että vatsanpohjassa tuntuu, lupaa yleensä hyvää. Niin nytkin.

Siitä, mitä kurssilla oikeasti tapahtui, kirjoitan osassa 2.

Avainsanat:

Aiheeseen liittyvät artikkelit