pariskunta ja auringonvalo

Blogi: Ei muuten tule ikävä

Olen monta kertaa saanut parisuhteissani palautetta siitä, että en ilmaise tunteita odotetusti. Kun toinen on odottanut matkalle lähtiessään tai sieltä palatessaan – apua, ehkä sen aikanakin! – minun kertovan ikävästäni, olen ollut eleetön. En ole sanonut, että tulee ikävä. En ole käyttänyt mitään erityistä äänensävyä tai hypännyt kotiin palaavan kumppanin kaulaan kertoen, kuinka ihanaa on, että hän on taas kanssani. Onhan se sitä, mutta valehtelisin jos väittäisin ikävöineeni.

Joku voi pitää käytöstäni kylmänä, ja odotusten näkökulmasta toki ihan perustellusti. Ongelma ei ole ollut tunteideni sanoittamisessa tai vetäytymisessä. Tosiasia on se, etten ole tuntenut ikävää. Kun ei ole mitä ilmaista, enkä myöskään ole ymmärtänyt mitä kumppani odottaa, olen saanut oppia vuorovaikutuksesta yleensä kantapään kautta.

Jokaisessa eron hetkessä ja yhteenpaluussa on kaksi viestijää. Minä olen osaltani sokea sellaiselle mahdollisuudelle, että tässä ovensuussa voisi esimerkiksi kertoa kuinka vaikea minun on illalla nukahtaa ilman sinua… koska ei todellakaan ole.

Mutta myös kumppanillani on enemmän tai vähemmän epätietoisesti ollut mielessään käsikirjoitus, jonka mukaan odottaa tilanteen kulkevan: hänen kuuluu tehdä lähtöä, minun olla edes vähän rikki. Jos varsinaisessa näytöksessä poiketaan käsikirjoituksesta, on helppo kokea rakkaudettomuutta.

Olen loukannut vuosien mittaan montaa ihmistä ja useaan otteeseen, koska en ole ollut moksiskaan enkä tajunnut/osannut/halunnut teeskennellä muuta.

Parikymppisenä kävin aiheesta keskustelua seurustelukumppanini kanssa. Hän pyysi minua ”edes sanomaan x” tai ”jos tekisit y”, jotta hänelle ei tulisi kurjaolo. Koska olin jo silloin vuorovaikutustaitojen mestari, tokaisin, että jos todella haluat, voin tehdä niin, mutta tiedäthän, että mä en sitten tarkoita sitä. Minusta hän oli hölmö. Hänen mielestään minä olin ilkeä. Kymmenen vuotta myöhemmin olen sitä mieltä, että olimme molemmat oikeassa.

Minulle on usein sanottu, että tulee kova ikävä, ja olen vastannut siihen kylmäkiskoisena turkulaisena, että ai kui. En ymmärrä, että jos menee jonnekin ja siellä jossain tekee jotakin, miten silloin ei keskity olemaan siellä vaan mieli pyörii muualla. Tämä ei määrittele ikävää, vaan kertoo paljon siitä miten oma mieleni toimii. Hämmennykseni on vilpitön.

Nykyisessä parisuhteessani tämä kaava on toistunut. Tosin sillä erotuksella, että jo tähän suhteeseen tullessa olen historiassa ehtinyt muutaman kerran saada tuta seurauksista. Jos en tunnetasolla olekaan päässyt kunnolla mukaan, olen sentään tiedollisesti pikkuhiljaa ymmärtänyt, mikä kaipuun tunteen puutteessa voi mättää ja loukata toista. Olen edes osannut kertoa, etten ylipäätään ikävöi.

En hevin hätkähdä toisen pakatessa mökkikamoja, enkä epäröi tai haikaile kipittäessäni itse Tampereen junaan. Tunteet, joita koen, ovat innostus ja ilo niin itsen kuin toisen kohdalla, toki sikäli kuin poissaolo liittyy johonkin kivaan. Ja kyllä, joskus myös välinpitämättömyys voi olla sopiva sana. Se ei kerro rakkauteni määrästä, vaan siitä millainen luonnoltani olen.

Olisi hienoa sanoa, että jokin kypsä keskustelu ja hyvä kommunikaatio ovat ratkaisseet pelin. Parisuhteeni pelastukseksi on kuitenkin koitunut yllättäen se seikka, etten kaipaa lapsianikaan. Siinä asia, joka on alun pitäen taklannut takavasemmalta minutkin. Kerran mietin, onko minussa jotain vikaa. Ne olivat pitkät kolme sekuntia.

Voin olla viikon reissussa ilman, että ikävöin hetkeäkään ketään. Kun puolisoni on tarpeeksi usein todistanut tätä, hän on pystynyt luopumaan rakkaudettomuuden tulkinnastaan. Kyse ei olekaan hänestä tai meistä, vaan minusta. Sitähän tässä on yritetty sanoa, mutta vasta kuuden vuoden koonnin myötä riittävä todistusaineisto lienee kasassa.

Mikään ei myöskään vahvista sääntöä niin kuin vanha kunnon poikkeus: tänä syksynä tunsin ihmeekseni ikävää, kun puolisoni oli matkoilla. En kaivannut toista käsiparia hoitamaan asioita, en halunnut lastenhoitoapua tai olkapäätä tukemaan epävarmuuden hetkellä. Ikävöin häntä. Kerroin sen tietysti hänellekin. Viestini kuulemma sykähdytti. Ainakin, puolisoni nauroi, oli täysin varmaa, että viesti oli aito. Tiedämme molemmat, että uusintaa ei kannata odottaa henkeään pidätellen.

Eikä tarvitsekaan. On olemassa muitakin tapoja luottaa rakkauteen ja osoittaa sitä kuin pitää oman onnensa uhalla kiinni käsikirjoituksista, joita ei voi muokata näyttelijävalintojen myötä.

Kirjoittaja:
Linda Heikinheimo

Comments are closed.