Ajatuksia rakkaalleni

Blogi

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaikea sairaus, synkkä ennuste. Olin kauhusta turtana. Sinä veit minut sairaalaan ja otit vastuullesi koko ”orkesterimme johtamisen”. Emme kumpikaan osanneet arvata, millaiselle matkalle olimme pakotettuja lähtemään.

Hoitojen aikana jouduin kokemaan uskomattoman paljon kipua, erilaisia komplikaatioita ja lääkkeitten haittavaikutuksia. Silti minulla oli vahva luottamus hoitohenkilökuntaan ja annettavaan hoitoon. Koin olevani kuin virran mukana kulkeva kaarnalaiva ilman omaa navigointijärjestelmää. Läheiseni, lääkärit ja hoitajat ohjailivat kulkuani virrassa. Rantaruohikkoon tai kivikkoon takertuessani minut autettiin eteenpäin. Itse en kyennyt muuta kuin ohuesti seuraamaan, mitä ympärilläni tapahtui. Vain heikosti ja ajoittain ymmärsin, missä tilanteessa olin. Uskoin ja luotin vahvasti ulkopuolisen apuun. En ollut huolissani siitä, että he jättäisivät tai pettäisivät minut. Yhdessä luotimme siihen, että tästä matkasta selvitään, vaikka lujille ottaakin.

Pitkät hiukseni leikattiin pois. Kaljupäisenä, kalpeana ja pyjama päällä olin sinua vastassa joka päivä tullessasi jo tutuksi käyneelle osastolle. Onneksi ei ollut määrättyjä vierailuaikoja. Jollain ihmeellisellä tavalla onnistuit järjestämään itsesi joka päivä sairaalaan luokseni, toisinaan jopa kaksi kertaa päivässä. Toisinaan vain istumaan vuoteeni viereen, kun en jaksanut olla hereillä. Halusin pitää sinua kädestä kiinni ja tuntea sinut lähelläni nukkuessanikin. Päivittäiset jalkarasvaukset, jotka halusit hoitaa, loihtivat jaloistani silkkiset.  Hoitaja hämmästeli kantapäideni silkoista ihoa ja arveli minun useinkin käyvän jalkahoitolassa. Jalkojen rasvaus oli sinun panoksesi hyvinvointiini vaikeina aikoina. Arvostin sitä. Läheisyytesi ja huolenpitosi oli lohduttavaa.

Kuukausia olin vain fyysinen olento, olin ensisijaisesti ja kokonaisvaltaisesti potilas, jota muut hoitivat ja jonka kaikki voimavarat kuluivat fyysiseen selviytymiseen, kun sinnittelin kohti paranemista. Tärkeimmiksi tehtävikseni ymmärsin hoidettavaksi antautumisen sekä syömisen ja nukkumisen. Sekin kävi monesti voimille.

Tunteeni olivat hyllytettyinä paremman päivän varalle, jos sellainen vielä tulisi. Sinun tunteitasi en osannut myöskään ajatella. En tuntenut edes pelkoa. Pelkääminen vaatii ajattelua ja ajattelu vaatii voimia. Tiesin, että joskus senkin aika ehkä koittaa.  Vai voisiko näin suurta ja pelottavaa asiaa sivuta pelkäämättä ollenkaan? En tiedä, mutta nyt en vielä jaksa. Kivun, kuumeen ja lääkityksen huuruissa. Pelottiko sinua? Kenen kanssa sait purkaa ajatuksiasi ja tuntojasi? Minusta ei sellaiseen jakamiseen ollut.

Viikkojen ja kuukausien ajan sinä huolehdit koko isosta perheestämme ja kerroit, että kotona kaikki hoituu hyvin. Kaikki sinun työsi ja minun työni. Miten se on edes mahdollista?

Kannoit huolta syömisistäni ja siitä, että kaapissa olisi ollut jotain, jota olisin saanut syödyksi oksentamatta. Yllätykseksemme saimme apua naapurustosta ja ystäviltä ruoan ja leivonnaisten muodossa. Se ilahdutti suuresti ja helpotti sinun taakkaasi vähän.

Lyhyillä kotilomilla tarvitsin sinulta myös monenlaista apua selviytyäkseni arkisissa toimissani. Olit siis kotihoitajani. Jotenkin venyit siihenkin. Kerroit, että arjen pyörittämiseen keskittyminen auttoi sinua jaksamaan. Kovan kivun aktivoitumisen pelossa en uskaltanut olla kotona yksin kuin pieniä aikoja. Olit koko ajan lähelläni, saatavilla. Sinunkin elämän tilasi kapeni hyvin pieneksi. Mistä sait voimia tähän kaikkeen? Kuka kysyi, miten voit?

Kotilomille saamamme ohjeen mukaan kielisuudelmat olivat kiellettyjä infektiovaaran vuoksi. Onneksi saimme halata ja olla lähekkäin. Yhdessä ihmettelimme seksuaalisuutemme tilaa ja mahdollisuuksia. Emme halunneet luopua isosta osasta parisuhdettamme. Keksimme luovia, tilanteeseen sopivia, väliaikaisia ratkaisuja asian huomioon ottamiseksi. Vaikka tunteet olivat jumissa, kykenimme kuin ihmeen kaupalla ylläpitämään jonkinlaisen kipinän välillämme.

Pikku hiljaa, askel askelelta, hoitojen edetessä alkoi tuntua joltakin. Tuntui hyvältä, siis tunsin tunteita. Olin hämmästynyt ja hämmentynyt. Samalla aloin yhä enemmän luottaa siihen, että paranen. Elämänvoima alkoi hiljalleen kasvaa. Kuntoni alkoi kohentua. Sinä toimit personal trainerinani. Parin vuoden kuluttua sairastumisesta elämämme alkoi näyttää lähes tavanomaiselta. Paitsi että työkykyni olin menettänyt ja sairauteni mukanaan tuomat seikat rajoittivat elämäämme monin tavoin.  Katse oli kuitenkin tulevaisuuteen ja suunnittelimme elämäämme jo muutaman kuukauden jaksoissa eteenpäin. Kolmen vuoden kuluttua rohkenimme tilata matkan Islantiin. Matka oli kaikin puolin niin hyvä kuin vain voi olla. Me nautimme matkasta koko perheen voimin. Vointini oli oikein hyvä.

Sitten seuraavalla viikolla tuli ilmi, että tauti on uusiutunut. Ennuste oli lohduton. Nyt lääketieteen keinoin ei enää voida parantaa. Jälleen yllättäen, kuin salama kirkkaalta taivaalta. En pahimmassa painajaisessakaan osannut pelätä tai aavistaa mitään. Luvassa vain muutama kuukausi, luopuminen elämästä, sinusta, kaikista läheisistä. Megalomaaninen suru ja yksinäisyys vyöryi päälleni. Orastava uusi elämämme meni hetkessä palasiksi. Yhteydet kodin ulkopuoliseen maailmaan kuihtuivat. Koin, että monille ihmisille olin jo kuollut. Itkin, itkin, ja itkin. Itkimme yhdessä. Ahdisti niin lujaa, että sen keskeltä muunlaisia tunteita oli vaikea löytää. Kuolema pelotti. En vieläkään halunnut kuolla. Puhuimme silti kuolemasta. Minulle oli tärkeää tietää, että sinä haluat kanssani samaan hautaan.

Kunnes kuolema teidät erottaa…

Kuolema kolkutti ovella. Ei, en tahdo, että kuolema tulee. En tahdo, että kuolema tulee erottamaan meidät. En tahdo erota sinusta, rakkaani. Rakastatko minua vielä sittenkin, kun olen kuollut? Tapaammeko vielä joskus jossain? Tunnemmeko silloin toisemme?  Oletko silloin vielä sinä, minun omani, vai joku muu, joka eli jonkun muun elämän minun lähtöni jälkeen? Sanotko, kuten olen kuullut joidenkin sanovan, että parempi näin, ei ole enää kipua ja tuskaa. Ethän sano. Se on elämä, joka satuttaa. Haluan elää, kivunkin kanssa, sinun kanssasi. Tiedän, että kipuni tuottaa sinulle tuskaa ja avuttomuuden tunnetta. Ymmärrän sen. Yritän selvitä valittamatta ja sinä yrität selvitä tuskasi kanssa. Emme me halua lisätä toinen toisemme kuormaa, kunnes huomaamme, että sitä juuri teemme välttelemällä puhumista pelosta ja ahdistuksesta, joka sisintämme jäytää.

Muutama luvattu kuukausi on nyt venynyt puoleen toista vuoteen eikä tautia tällä hetkellä näy missään. Nyt käymme säännöllisesti kuntolenkillä vahvistamassa fysiikkaamme. Sinulla on nykyisin taas muitakin lenkkikavereita, onneksi. Kotona jumppaamme säännöllisen epäsäännöllisesti ja kuntosaliharjoittelukin kuuluu viikko-ohjelmaani. Toivon niin, että pääsisin kanssasi vielä Lapin erämaahan rinkka selässä.

 

Rakkaudella

Metsäorvokkisi

 

Avainsanat:

Parisuhdekeskus Kataja

Parisuhdekeskus Kataja auttaa Sinua voimaan hyvin tarjoamalla parisuhdetta vahvistavaa tietoa, toimintaa ja koulutusta.