Tunteet ovat voimavaramme

Elämäni aikana oppimistani asioista merkittävimpiä on ollut tunteiden ja niiden merkityksen selkeämpi ymmärtäminen. Esimerkiksi: “Rakkaus ei ole tunne vaan suhde, joka herättää tunteita.” (Bent Falk, “Auttajan peili”). Miten yksinkertaista, ja miten suuren sekamelskan se saattaakaan nostaa.

Jos joku on minulle rakas, oli sitten kyse ihmisestä, talosta, maisemasta, taideteoksesta, niin iloitsen sen nähdessäni, pelkään jos sitä uhataan, suren jos menetän sen, suutun jos se jotenkin pettää minut tai jos joku sitä vahingoittaa. Kaikki tämä kuuluu rakkauteen.

Kun meitä kehotetaan rakastamaan, ei ole kyse siitä, että meitä kehotettaisiin tuntemaan jotain, vaan siitä, että suhteemme elämään, luotuihin, toisiimme, itseemme olisi sellainen, että se on oikeasti olemassa meille, näemme sen, kuulemme sitä, vastaamme sille. Siinä tunnemme ja opimme tuntemaan.

Tunteet ovat voimavirtamme

Ajattele mitä ilon, hyvän olon, levon odotus voi saada aikaan! Miten kauan jaksankaan vaeltaa saadakseni lopulta ottaa lämpimän kahvimukin käteeni ja ojentaakseni jalkani kohti takkaa. Mitä kaikkea voinkaan jaksaa saadakseni nähdä rakkaat kasvot, ottaa lapseni syliini, ollakseni turvassa. Ilo, ilon muisto, ilon etsintä, ilon odotus on elämämme kantava voima.

Suru on aina ilon kääntöpuoli. Mitään en saa pitää loputtomasti, en edes elämää. Surun kautta annan pois sen mikä on rakasta, tuhoamatta rakkautta. Surussa rakkaudellinen suhde jää, vaikka kohde on menetetty, suru on arvon kieltämisen vastakohta. Pelko saa meidät liikkeelle, varoittaa vaarasta, panee toimimaan. Vielä enemmän energiaa on suuttumuksessa. Se on sitä, että sanomme EI jollekin asialle oli se sitten pölyä, tekemättömiä töitä tai sitä, että näemme jonkun pahoinpitelevän toista.

Anna tunteelle nimi

Jokin aika sitten tyttäreni lähti vajaaksi viikoksi pois osallistuakseen opintojensa kannalta välttämättömään seminaariin. Hänen kohta kolmevuotias lapsensa jäi ensimmäisen kerran useammaksi päiväksi meidän hoitoomme. Äidin lähdön jälkeen lapsi yritti päiväunia, mutta se ei onnistunut. Noustiin ylös ja lähdettiin puutarhaa kunnostamaan. Sekään ei kuitenkaan oikein sujunut, vaan lapsi täysin tavoistaan poiketen lopulta vain istui ja katseli. Hirveän vessakiireen ja itkun jälkeen hän nukahti ja nukkui toista tuntia ihan epätavalliseen aikaan. Herääminen ei tahtonut onnistua, eikä syömisestä tahtonut tulla mitään. Lapsi nousi pöydästä ja asettui lattialle istumaan tekemättä mitään. Menin hänen luokseen ja otin hänet syliini ja sanoin: “Sinun on ikävä äitiä.” Lapsi nyökkäsi useampaan kertaan. “Tämä onkin ihan ensimmäinen kerta, kun äiti on poissa monta yötä”, jatkoin. Nyökkäystä. Hetken päästä kertasin, missä äiti on ja mitä lähipäivinä tulee tapahtumaan. Lapsi kuunteli ja istui hiljaa. Sitten hän yhtäkkiä nousi tarmokkaasti ylös ja sanoi: “Leikitään jotain! Joo?” Tuloksena oli valtava puupalikkalinna ja useampia hyväntuulisia ja rauhallisia yhteisiä päiviä.

Tämä kokemus palautti taas käsinkosketeltavan todellisena sen, mitä merkitsee, että tunne saa nimen. Miten vaikea lapsen onkaan sitä ilmaista muuten kuin kiertoteitse. Jos on aikuinenkin, niin usein ainakin lapsi on sen varassa, että toinen auttaa oikean nimen löytämisessä.

Tässä tapauksessa se oli helppoa. Ensimmäinen unohtumaton kokemukseni oman poikani kanssa oli, kun hän oli ehkä 6-7 vuotias, ja ilmiselvästi hänellä oli tosi paha olla. Hän ei osannut sanoa mitään sen syistä. Hänen kylpiessään jatkoimme juttelua ja jotenkin sain kartoitettua sen, mitä oli tapahtunut ja saatoin ehdottaa tunteelle jonkin nimen. En enää muista minkä, enkä muista edes mikä tapahtumasarja sen takana oli ollut. Muistan vain lähtemättömästi sen valtavan helpotuksen huokauksen, mikä pienestä pojasta lähti, kun “nimi” löytyi. Oli kuin jokin musta pilvi tai riivaajahenki olisi äkkiä lähtenyt hänestä, ja kylpyammeessa hymyili helpottunut lapsi.

Tämän tapahtumasarjan äärimmäinen vastakohta olisi ollut se, että poikani olisi ilmaissut pahaa oloaan jotenkin häiritsevällä käytöksellä, mikä usein on tavallista. Häntä olisi kielletty, mahdollisesti lopulta rangaistu selkäsaunalla tai muulla epämiellyttävällä tavalla. Hänen tunnettaan ei olisi nähty ja kuultu, sen päälle olisi rakennettu toinen pelottava tapahtuma. Näinhän traumat syntyvät, ja niitä sitten suurella vaivalla aikuisena yritetään jäljittää, tietämättä usein edes mitä etsitään. Tässä olemme eräässä terapian, työnohjauksen ja itsetuntemuksen ydinkohdassa.

Tunteiden tunnistamisen vaikeus ja tärkeys koskee syvästi myös meitä aikuisia. Voi olla hyvin vaikeata tunnistaa “pimeitä” tunnekimppuja itsessä, kateutta, mustasukkaisuutta. Monen asian ytimessä on myös kauan sitten “hallintaan” otetut tunteet. Eli tunteet, joiden kestämisen päälle on rakennettu selviytymisstrategia.

En esimerkiksi koskaan unohda sitä uskomatonta hämmästystä ja helpotusta, minkä koin, kun ensimmäistä kertaa hahmoterapiassa tajusin, että loputtoman ylityöskentelyni takana on pelko – “ellen minä riennä apuun niin taivas putoaa”.

Tunteet ovat se voima, joka saa meidät toimimaan. On hyvä tietää, mikä meitä oikein liikuttaa.

Tunteet kertovat, mitä meille tapahtuu

Kaikki mitä tapahtuu, herättää meissä jotain tunteita. Tunne kertoo meille sen, miten ympäristömme hahmotamme, mitä mielestämme on tekeillä, miten siihen suhtaudumme. Olemme tyytyväisiä ja levollisia, kun kaikki on hyvin. Epävarmuus ja levottomuus kertoo, että jokin uhkaa. Ärtymys ja kiukku ovat merkkejä siitä, että jostain emme nyt pidä.

Yksi keskeinen oivallus on se, miten paljon suhdettani johonkin tapahtumaan, ihmiseen taikka asiaan selkeyttää, jos voin vastata itselleni, olenko ennen kaikkea iloinen, surullinen, vihainen vai peloissani. Eli, mitkä tunteiden päävärit ovat mukana siinä sisäisessä sävyjen kirjossa, mikä minua suhteessa johonkin juuri nyt hallitsee. Sama asia saattaa tietysti herättää näistä perustunteista useampiakin yhtä aikaa. Se että osaan vastata itselleni, mitä herää ja mikä sen herättää, tekee todellisuuteni paljon selkeämmäksi.

Se myös auttaa minua ymmärtämään, olenko tulkinnut tapahtuman oikein, esimerkiksi toisen sanat ja teot sellaisina kuin hän ne tarkoitti, vai sekoittuiko mukaan omia vanhoja käsityksiäni ja tulkintojani.

Tunnekokemuksilla ei ole ajan tajua

Oman itsensä ja toisen ymmärtämisen, ihmissuhteiden dynamiikan ymmärtämisen kannalta tämä on ratkaiseva ja vapauttava tieto. Elämän voimakkaat peruskokemukset ja niihin liittyvät tunteet sävyttävät koko elämää.

On tuoksuja ja makuja, ääniä, tuntemuksia iholla, värejä ja muotoja, jotka todennäköisesti aina tulevat tekemään onnelliseksi, tuottamaan mielihyvää. Samalla tavoin on aistimuksia, jotka tekevät epävarmaksi, pelokkaaksi. Minä esimerkiksi aina tarkistan nähdessäni valoa kodin ikkunassa, onko valo liikkumaton vai liikkuva. Liikkuva, vaihteleva valo merkitsee sitä, että talo on tulessa. Koko varhaisen lapsuuteni olivat ainoat valaistut ikkunat palavien kerros- tai omakotitalojen ikkunoita. Iso askel itsetuntemuksessa voi olla se, kun huomaa, ettei kaikkiin ihmisiin, ei ainakaan tähän yhteen, tarvitsekaan suhtautua epäluuloisesti vain sen vuoksi, että tietyt ihmiset olivat aikaisemmin ehdottoman epäluotettavia.

Tämä erotus meidän täytyy oppia tietoisesti tekemään. Aivojemme tunneosasto ei osaa sitä tehdä. Meidän täytyy oppia kertomaan itsellemme, että vaikka se hymytön nainen oli paha, tämä tässä ei välttämättä ole. Tunnekokemukseni todennäköisesti aina syntyy hymyttömyyden edessä, mutta voin heti sen tiedostaessani kertoa itselleni, että nyt ei kuitenkaan (välttämättä) tarvitse pelätä.

Tunteet ja vastuu

Me puhumme tunteiden hallinnasta, kun itse asiassa tarkoitamme käyttäytymisen hallintaa. Tunteitaan ihminen ei voi valita. Ne ovat syntyneet meissä jo ennen kuin tiedostamme ne. Siitä olemme vastuussa, miten niiden johdosta käyttäydymme ja mitä niille teemme.

Tunteita ei voi hallita torjumalla, vaan aina tiedostamalla.

Tunteiden torjunta on vaarallista. Paitsi, että jäämme tietämättömäksi sen suhteen, miten jonkun tilanteen olemme hahmottaneet ja mikä siitä mahdollisesti tulee menneestä, mikä nykyisyydestä, torjutut tunteet keräävät pahimmillaan varsinaisen hallitsemattomaksi muuttuvan painolastin sisimpäämme. Ihminen, joka ei tiedosta tunteitaan, on niiden johdettavissa. Ihminen, joka tiedostaa tunteensa ja kysyy, mikä tämän aiheutti, voi paljon vapaammin valita vastuullisen käyttäytymistavan. Vastuullinen käyttäytyminen ei toki ole loputonta tuulettamista. Se voi monessa tilanteessa olla sitä, että ei ilmaise tunnettaan. Kyse on aina valinnasta. Tunne meistä usein kylläkin joka tapauksessa näkyy ja tuntuu. Sen syy vain jää toisille hämäräksi.

Kykymme päästä yhteyteen tunteittemme kanssa on kuitenkin hyvin erilainen. Varhaiset kokemuksemme vaikuttavat tähän syvästi. Liian vaikeat kokemukset, joko ylivoimaisen raskaat tunteet tai niiden ilmaisemisen aiheuttamat vaikeudet kasvattavat eristeen tunteiden ympärille. Kun ymmärrämme tämän, osaamme auttaa toisiamme, sekä lapsia että aikuisia, pääsemään yhteyteen tunteittensa kanssa.

Tunneherkkyys on tärkeä taito

Tunteet ja niiden ymmärtäminen, tunneherkkyyden, eläytymiskyvyn välittäminen lapselle jo syntymästä saakka on ihmiskunnan tärkein läksy. Kyvyttömyys tunnereaktioihin tai omien tunteiden kritiikitön seuraaminen muodostavat ihmisten yhteisöjen ja koko luomakunnan suurimman uhan.

Järjen ylivalta on paradoksaalisesti johtanut huonoon tunteiden ylivaltaan tai tunteettomuuden ylivaltaan. Me tarvitsemme uutta tasapainoa, ihmisen yhteyttä sisimpäänsä, tunteisiin, luontoon, toisiin elollisiin ja omaantuntoon.

Rakkaus, aito välittäminen on tässä todellisuudessa tärkein voimanlähde, ainoa tulevaisuuden avain. Järjellä pystymme pahimmassa tapauksessa vain tuhoamaan itsemme ja elämän tältä planeetalta. Kyky tiedostaa ja kohdata tunteiden todellisuus on ainoa tiemme tuhon vaihtoehdosta elämään.

 

Liisa Tuovinen
Parisuhdekeskus Katajan perustajajäsen sekä hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja

Avainsanat:

Aiheeseen liittyvät artikkelit