Kun sairaus kirjoitti uuden luvun rakkauskertomukseemme

Vedimme Mikkelissä aviopari-iltaa. Puhuttuani puheeni siirryin salin takaosan baariin ja Tellervo, rehumestarikseni tituleeramani puolisoni ja avioparityöntekijä sai suunvuoron. Olin pudota baarituolilta hänen avauksestaan:

Parhaimmillaan parisuhde on pitkä keskustelu, jonka kumpikin tietää joskus päättyvän kesken lauseen.

Meille se tapahtui melkein kolme vuotta sitten syyskuun ensimmäisenä päivänä. Palasin Valamosta ja löysin vaimon lattialta aivoinfarktin kaatamana ja afasia oli katkaissut puhelun kesken lauseen. Tätäkö Kalle Holmberg ennakoi sanoessaan hyvästellessään, ettei elämää voi esittää, se pitää vaan elää. Sairaus kirjoitti rakkauskertomukseemme uuden luvun. Yli viidenkymmenen vuoden osa-aikainen aviomme muuttui 24/7-liitoksi.

Käsikirjoitus muuttui kokonaan. Tilastojen ja elämäntapani perusteella koin vahvasti olevani naimisissa leskiruustinnani kanssa ja nyt piti opetella olemaan leskensä omaishoitaja. Sehän kiilasi edelleni potilasjonossa. Minuthan hänen piti tehdä onnelliseksi ja vastata elämällään kaikkiin niihin kysymyksiin, joita en itsekään eläessäni osannut tai uskaltanut kysyä. Hänet kuvittelin hoidoksi perimmäisiin vammoihini ja nyt taksit sairaalan parkkipaikalla toivottavat minut tervetulleeksi vaivaiskuskien joukkoon.

Kun kävimme katsomassa häntä, sanoi pojanpoika suuren ja kolkon viisauden: Ihmine ei aina näköjää meekkää sinne mihi se meinaa. En todellakaan tiennyt silloin Lappeenrannan kirkossa, mihin kaikkeen sitoutuu yhdellä sanalla Tahdon.

En tahtoisi tätä sanattomuutta. En tahtoisi aistia rakkaan ihmisen toivottoman tuntuista yritystä viestiä jotain todella tärkeää. En tahtoisi kohdata jatkuvasta niitä hyvää tahtovia ihmisiä, jotka toivottavat voimia ja kättelevät kuin lahnat. Tahtoisin vain sen vanhan sujuvan arjen, vaikka joskus siinä koki, että kanssasi pienikin hetkinen on ikuisuus. Vaihtaisin siihen mielelläni kaikki nämä pitkät tunnit, joista tulee lyhyitä kuukausia – joko taas pitää lähteä verikokeeseen, vastahan…

Olkoon kuinka miesnäkökulma tahansa, niin toivoisin, että pesukone alkaisi toimia entiseen tapaan: riitti, että heitti likavaatteet kellarin rappuun ja pesukone ripusti puhtaat silitetyt paidat vaatekaappiin muutaman päivän toimitusajalla. Silloin ennen sai sukkahousut häneltä jalasta puhumalla, mutta eivät ne pahuuttaan nykyisin mene puhumalla päälle.

Järjestelmä nimeää hänet uudestaan. Hoitaja huutaa suoraan tietokoneen näytöltä jotain Pirkko Kurosta ja vilkuilen ympärilleni kunnes ymmärrän, että oikeasti se tarkoittaakin meidän Telleä.

Sairaus ei tunne tuttavuutta. Kutsumattoman vieraana se tekee tutustakin toisen, suurelta osin vieraan. Pitää opetella, ettemme parisuhteessa ole vain hyvän päivän tuttuja, vaan pahoiksi koetut päivät tekevät meidän tahdoistamme totta.

Aavistelen vähällä kokemuksellani, että omaishoitajan hyveeksi riittää vieraanvaraisuus. Se tarkoittaa tilan tekemistä, ei vain joidenkin kodin välttämättömien muutostöiden, kaiteiden, korokkeiden ja hälytyslaitteiden muodossa, vaan ennen muuta siinä, että sairaus saa muuttaa meille ja oireiden vievän tilaa kuin ainakin alivuokralaisten. Se tarkoittaa sitäkin, että siivoamme tulevaisuuden suunnitelmat ja päivitämme haaveemme sellaisiksi, että ne sopivat meille sairauden sekaan.

Eläkeläisten Sitku muuttuukin lääkärin Mutkuksi. Kirjoitin joskus, että rakkaus on ajan antamista, mutta en aavistanutkaan kuinka ahnaasti sairaus kaluaa omaa aikaani rakkauden luvalla.

Toinen vieraanvaraisuuden osa on tarjoilu, paras vastaus toisen kulloiseenkin tarpeeseen. Lääkkeet saa annosteltua dosettiin, mutta mihin annostelen itseni? Kuinka monta milligrammaa hellyyttä ja silitystä hän nyt kaipaa vai pitäisikö kuoria banaani? Onnistunko arvaamaan oikein hänen sanattoman viestinsä ja tarjota siihen tolkullisen vastauksen?

Kolmanneksi vieraanvaraisuuteeni kuuluu sinun tarinasi jakaminen. Sinun sairautesi kirjoittaa meidän sairauskertomuksemme, tahtomme tarinan, tosimmat luvut. Omainen ei vain hoida, vaan häntäkin hoidetaan. Saattohoidossakin potilas toimii läheistensä ja hoitajien saattajana maahan, jota näillä ei vielä ole.

Olimme Nova-osastolla, keskussairaalan siinä laarissa, mihin sairaudet ja onnettomuudet ensimmäiseksi satavat. Hoitaja täytti potilaspapereita ja sanoi, että lähin omainen olet siis sinä. Vastasin, että se on toisin päin, Tellervo on minun lähin omaiseni. Sain hellän hymyn ja hoitavan hipaisun: Matti, joskus se on näinkin päin. Verhojen takana lähin omaiseni muuttui lähimmäksi potilaakseni. Elämää ei voi esittää, se pitää elää. Nyt on näin päin: Kaveria ei jätetä.

Matti J Kuronen
omaishoitaja, perheneuvoja evp

 

Avainsanat:

Aiheeseen liittyvät artikkelit